Lukander & Ruohola Oy Asianajotoimisto

EN | SE | DE

Blogi

Tämä on Asianajotoimisto Lukander Ruohola HTO Oy:n blogi. Kirjoittajina toimivat toimistomme asianajajat ja kirjoitukset käsittelevät juridisia aiheita laidasta laitaan - joskus vähän laidan ulkopuoleltakin. Otamme kiinni ajankohtaisiin aiheisiin ja nostamme esiin mielenkiintoisia kysymyksiä myös ei-niin-ajankohtaisista juridisista aiheista.

Vastuu

Tagit

7.11.2017 - Jyrki Prusila

Omistajaohjauksesta ankkuriomistukseen

Jäin miettimään, mitähän tarkoitettiin, kun Talouselämän pääkirjoituksessa (27.10.2017) siteerattiin valtion omistajaohjauksen päällikön Eero Heliövaaran todenneen Facebook-kirjoituksessaan, että ”jotta tässä tehtävässä menestyy, täytyy olla vähän hullu”. Pääkirjoitustoimittaja viittasi lisäksi tarvittavaan rautaiseen ammattitaitoon avaamatta sen enempää, mikä muu viesti kirjoitukseen oli sisältynyt. En usko, että kysymys oli mistään muusta kuin tehtävän vaatimasta integriteetistä ja sen myötä riskinotosta. Riskin hyväksyminen tehtävään hakevan kannalta voi olla ajattelematonta tai harkittua, mutta yllätyksenä sen ei pitäisi tulla. Omistajaohjauksessa on epäilemättä kysymys yhdestä niistä avainpaikoista, joissa pitäisi kyetä linjaamaan, mitä omistamisen tulisi tarkoittaa sekä osakkeenomistajan että yhtiön kannalta.

Yksittäisen sijoittajan on pörssiosakkeiden osalta useimmiten helppo tehdä valinta vaihtoehtojen myy, pidä tai lisää välillä. Usein omistajuuteen kuitenkin sisältyy muita tekijöitä, jotka vaikeuttavat valintaa. Taulusta, arvoesineestä, maatilasta tai muusta on helppo ajatella sen olevan vain kulloisellakin omistajallaan lainassa. Sanotaankin, että omistuksesta ei luovuta, vaan se siirtyy.  Vastaavasti voi ajatella, että on omistajia, joilla on yhtiön kannalta omistusosuuttaan suurempi merkitys, ja vastaavasti yhtiöitä, jotka omistaja haluaa omistaa muihin sijoituksiinsa tai esim. yhteiskunnallisiin toimintoihin liittyen.

Olen lähtökohtaisesti kaiken holhouksen vastustaja, ihmettelen yritystukia ja kannatan yritysten välitystä kilpailua. Samoin ajattelevat useimmat tuttavistani. Kuitenkin olemme väitelleet vuosien varrella telakkateollisuuden tulevaisuudesta, lentoyhtiön omistuksesta ja esimerkiksi erilaisista energia-alan järjestelyistä. Tuntuu, että nopealiikkeiset ja päätöksentekoon kykenevät liikemiehet olisivat jo moneen kertaan sulkeneet telakat täysin mahdottomana business casena. Vastaavalla logiikalla miltei jokaisen karjataloustilan isännän tai emännän olisi jo tullut todeta, ettei sukupolvenvaihdokseen jää enää mitään kirjattavaa.

Mutta on onneksi näitä caseja, jotka osoittavat muuta. Ilmeisesti valtion väliaikainen omistus telakkateollisuudessa oli välttämätön ja onneksi lyhytaikainen vaihe, jolla toiminta pelastettiin. Kaivosteollisuudessa mukaantuloa voi perustella vahingon rajoittamisella ja joillain kuitenkin hyvin suhdanneriippuvaisilla liiketoimintamahdollisuuksilla. Vastaavasti valtio on kerran tullut esimerkiksi Elisan omistajaksi, kun omistus olisi muuten luisunut tavallista suurempina spekulantteina pidetyille omistajille. Tämänkin pelastusoperaation tuloksena syntynyt omistus on jatkunut jo finanssikriisin alkuajoista lukien. Se tuntuu oudolta. Suorastaan pistää korvaan, kun entinen Helsingin Puhelinyhdistys tulee rinnastetuksi valtionyhtiöihin puhuttaessa esim. johdon palkitsemisesta, valtion omitusosuus on hiukan yli 10 %. Ja entä lentoyhtiö? Riittäisikö vaikutusvaltaan pienempi omistus? Nyt lehtitietojen mukaan näyttää mahdolliselta, että enemmistöomistusta pidetään täytenä määräysvaltana. Toki yhtiökokouksessa 50 % osakkeista + 1 osake tuo määräysvallan, mutta luulisi politiikkojen jo omista piireistään huomanneen, ettei muiden huomiotta jättäminen määräysvaltaa käytettäessä johda hyvään kehitykseen. 

Jonkinlaisena synteesinä edellä olevasta tulisi mielestäni pohtia syvemmin ankkuriomistuksen merkitystä. Tällä tarkoitan nimenomaan vähemmistöomistuksiin perustuvaa suurta vaikutusvaltaa, jota käytetään pitkäjänteisesti, vuosien kvartaalein ja vailla riippuvuussuhdetta kulloisestakin poliittisesta ilmapiiristä.

Täytynee myöntää, että Ruotsissa tämä asia on osattu kauan, joskaan ei mitenkään ikiaikaisesti. Ei Wallenbergien Investor ole sataa vuotta vanhempi, ja monet muut omistajaryhmät ovat niin ikään tulleet merkittäviksi vasta 1900-luvun loppupuolella. Nyt kun sekä Jakob että Marcus Wallenberg ovat juuri olleet Suomessa esillä lyhyiden esitelmien tai haastattelujen vuoksi, on muistettu Wallenbergien ja Kekkosen yhteys. Sehän tavallaan teollisten projektien (ainakin autotehdas, lentokoneet ja hissit) ohella huipentui Kekkosen päätökseen antaa ulkomaalaiselle vuorineuvoksen arvonimi.

En kuitenkaan antaisi Kekkoselle kunniaa ankkuriomistusajatuksen tuomisesta Suomeen, sillä motiivina oli kai pikemminkin se, että Suomen valtion teollisuusyritykset ja Wallenbergiläiset yhtiöt toimivat yhteistyössä vastapainona liikepankkien omistusverkostoille, joilla omistettiin teollisuutta. Näistä yhteistyökuvioista muodostui kuitenkin ankkuriomistukselta näyttäviä rakenteita, kun yhtiöitä on järjestelty uudestaan vanhojen rintamalinjojen poikki. Mitään vastapooliajattelua ei enää myöskään ole, kun suurten yritysten lukumäärä kullakin toimialalla on supistunut ja kilpailijat ovat ulkomailla.

Ankkuriomistaminen on tulosten perusteella hyvä asia. Tällaisia yksityisiä keskittymiä on nyt onneksi syntynyt myös Suomeen, ja väittäisin, että jopa valtion myötävaikutuksella. Kymmenen prosentin omistus on verotuksellisesti tehokas, ja yritysten pääkonttorien pysyminen täällä edesauttaa liikkeenjohdollisen osaamisen säilymistä Suomessa.

Omistamisen kehityksessä on hyväksyttävä tietty hitaus, jos sillä varmistetaan ankkuriomistuksen edut. Ankkuriomistusta ja sen edellytyksiä kannattaisi tutkia. Omistajaohjaukseen tarvitaan Yes, Minister -tyyppinen henkilö englantilaisen televisiosarjan merkityksessä ja poliitikoille ohje olla keräämättä julkisuutta yksittäistä yhtiötä koskevilla kannanotoillaan.