Lukander & Ruohola Oy Asianajotoimisto

EN | SE | DE

Blogi

Tämä on Asianajotoimisto Lukander Ruohola HTO Oy:n blogi. Kirjoittajina toimivat toimistomme asianajajat ja kirjoitukset käsittelevät juridisia aiheita laidasta laitaan - joskus vähän laidan ulkopuoleltakin. Otamme kiinni ajankohtaisiin aiheisiin ja nostamme esiin mielenkiintoisia kysymyksiä myös ei-niin-ajankohtaisista juridisista aiheista.

Vastuu

Tagit

4.5.2018 - Matti Kökkö

Lain kirjain ja yleinen oikeustaju ristiriidassa?

Poliisin pitkäkään vitkastelu esitutkinnassa ei anna asianomistajalle (=rikoksen uhrille) oikeutta valtion maksamaan hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisen vuoksi. Näin on ainakin, mikäli uskomme Itä-Suomen hovioikeutta. Se antoi maaliskuussa päätöksen, jonka mukaan oikeudenkäynnin kesto alkaa asianomistajan osalta vasta siitä hetkestä, jona tämä on esittänyt rikokseen perustuvat vahingonkorvausvaatimuksensa esitutkinnassa. Äsken lausuttu ei sinänsä ehkä kuulosta kovin erikoiselta, mutta tilanteen ongelmallisuus paljastuu, kun selviää, että asianomistajaa oli tekemänsä rikosilmoituksen johdosta kuulusteltu esitutkinnassa ensimmäisen kerran 21.2.2014 ja seuraavan kerran vasta yli kahden vuoden kuluttua 17.6.2016, jolloin asianomistaja myös esitti korvausvaatimuksen. Tässä välissä asian esitutkinta ei ollut edennyt lainkaan. Tuon jälkeen asia eteni kyllä kohtuullisen nopeasti. Tuomio asiassa saatiin 5.10.2017.

Oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annetun lain (hyvityslaki) mukaan oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa asianomistajan osalta vasta siitä, kun hän on esittänyt vaatimuksensa käräjäoikeudessa. Suoraan tuon lain nojalla oikeudenkäynnin kestoa olisi tässä tapauksessa arvioitu vasta 23.5.2017 alkaen eli siitä, kun asianomistaja oli esittänyt vaatimuksensa käräjäoikeudessa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin katsonut Suomea koskevassa ratkaisussaan, että hyvityslain oikeudenkäynnin kestoa koskeva säännös on ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa ja tähän viitaten hovioikeus katsoikin, että oikeudenkäynnin kestoa tulee arvioida siitä lukien, kun asianomistaja on esitutkinnassa esittänyt vaatimuksensa. Koska siitäkään ei kuitenkaan kulunut tuomion antamiseen kuin runsaat viisitoista kuukautta, ei viivästymistä katsottu tapahtuneen.

Asianomistajan kannalta olennaista on kuitenkin ollut se, että rikosilmoituksen tekemisestä ja hänen ensimmäisestä kuulemisestaan ehti kulua kaksi vuotta neljä kuukautta ennen kuin asia eteni lainkaan poliisin esitutkinnassa. Tuntuisi siltä, että yleisen oikeustajun mukaista olisi pitää samantekevänä sitä, mikä valtion viranomainen asian käsittelyssä on viivyttelevä elin. Kun ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella on jo rohjettu laajentaa oikeudenkäynnin keston alkamisajan menevän esitutkintavaiheen puolelle siihen hetkeen, kun vaatimukset siellä esitetään, ei luulisi olevan kovin uskaliasta ottaa tilanteen niin vaatiessa huomioon koko esitutkinta-aikaa. Miksi asianomistajan vaatimuksen esittämisen tulisi olla ratkaiseva ajankohta?

Oman kokemukseni perusteella ainakin asianajajien tapana on esittää asianomistajan vaatimukset vasta siinä vaiheessa, kun esitutkinnassa asiaa on selvitetty ja vaatimusten yksilöinnille on mahdollisimman kattavat tiedot olemassa. Ollakseen nyt mainitussa tapauksessa oikeutettu hyvitykseen asianomistajan olisi siis pitänyt heti rikosilmoituksen tekemisen yhteydessä esittää vaikkapa enimmäismääräinen ja ehdollinen korvausvaatimuksensa. Näin ei kuitenkaan yleensä ole mitään syytä tehdä.

Entistä kummallisemmalta asetelma vaikuttaa siihen nähden, että rikoksesta epäillyn osalta oikeudenkäynnin kestona huomioonotettava aika alkaa jo siitä, kun epäillylle on ilmoitettu hänen tekemäkseen epäillystä rikoksesta. Tässä tapauksessa asiassa on ollut kysymys törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja hyväksikäyttö oli jatkunut vielä sen jälkeen, kun alaikäinen asianomistaja oli tehnyt rikosilmoituksen. Tämäkään ei lopputulokseen vaikuttanut. Hovioikeus kyllä perusteluissaan toteaa, että laatunsa vuoksi rikosasia on tullut käsitellä joutuisasti ja että alaikäinen asianomistaja on nuoresta iästään johtuen ollut heikossa asemassa ja asia on ollut hänelle merkityksellinen, minkä vuoksi myös on voitu edellyttää tavanomaista joutuisampaa käsittelyä. Hovioikeus toteaa edelleen, että rikosilmoituksen tekemisestä esitutkinnan valmistumiseen kului yli kolme vuotta ja että rikosilmoituksen tekemisen yhteydessä tapahtuneen asianomistajan kuulustelun jälkeen kuulustelutoimenpidettä on jatkettu vasta kahden vuoden neljän kuukauden kuluttua ensimmäisestä kuulustelusta. Tämän kaiken hovioikeus kuittaa kokonaisarvioinnissaan sillä, että ”arvioinnissa keskeisenä vaikuttaa kuitenkin edellä mainittu oikeudenkäynnin kesto noin yksi vuosi neljä kuukautta, mitä asian laatuun ja laajuuteen nähden ei ole pidettävä pitkänä aikana.”

Tällä hetkellä määräaikaa valitusluvan hakemiselle korkeimmasta oikeudesta on vielä jäljellä, enkä tiedä onko valituslupaa haettu. En myöskään tiedä, löytyykö korkeimmalta oikeudelta uskallusta laajentaa oikeudenkäynnin keston käsitettä asianomistajan osalta. Kun vastakkain ovat rikoksen uhrin ja Suomen valtion intressit, ei kynnyksen lain säännöksen laventavalle tulkinnalle pitäisi olla kovin korkea. Toivotaan parasta.