Lukander & Ruohola Oy Asianajotoimisto

EN | SE | DE

Blogi

Tämä on Asianajotoimisto Lukander Ruohola HTO Oy:n blogi. Kirjoittajina toimivat toimistomme asianajajat ja kirjoitukset käsittelevät juridisia aiheita laidasta laitaan - joskus vähän laidan ulkopuoleltakin. Otamme kiinni ajankohtaisiin aiheisiin ja nostamme esiin mielenkiintoisia kysymyksiä myös ei-niin-ajankohtaisista juridisista aiheista.

Vastuu

Tagit

21.3.2019 - Larissa Päivärinta -

Ajaako syyttäjä vaatimukseni?

Rikosasiassa syyttäjällä on joissain tilanteissa velvollisuus ajaa syyteasian yhteydessä asianomistajan yksityisoikeudellista vaatimusta. Asianomistajalla tarkoitetaan rikoksen uhria ja yksityisoikeudellisella vaatimuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä käytännössä rikokseen perustuvaa vahingonkorvausvaatimusta. Vaatimuksen tulee ensinnäkin perustua rikokseen ja toisekseen syyttäjä voi ajaa uhrin vaatimusta vain rikosasian vastaajaa vastaan.

Vaatimuksen ajaminen edellyttää asianomistajan pyyntöä. Asianomistajan tulee esittää pyyntö joko esitutkinnassa tai syyttäjälle sekä ilmoittaa samalla seikat, joihin vaatimus perustuu. Korvausta voidaan vaatia esimerkiksi lääke- ja lääkärinkuluista, omaisuuden vahingoittumisesta tai kivusta ja särystä sekä joissain tapauksissa henkisestä kärsimyksestä.

Lisäksi edellytyksenä vaatimuksen ajamiselle on, että se voi tapahtua ilman olennaista haittaa ja että vaatimus ei ole ilmeisen perusteeton. Laki jättää melko avoimeksi sen, minkälaisissa tilanteissa syyttäjä voi jättää uhrin vaatimukset ajamatta. Olennaista haittaa voi aiheutua, jos esimerkiksi vaatimuksen selvittämisen takia asian ratkaiseminen pitkittyisi. Syyttäjä harvoin jää odottamaan yksityisoikeudellisen vaatimuksen selvittämistä. Vaatimukset olisikin hyvä selvittää jo esitutkintavaiheessa.

Jos vaatimuksen perusteiden ja määrän selvittäminen vaatisi runsaasti muuta todistelua kuin rangaistusvaatimuksen ajaminen, voi tällaisesta olla olennaista haittaa rangaistusvaatimuksen ajamiselle. Syyttäjä ajaakin lähtökohtaisesti korvausvaatimusta vain, jos asia on yksinkertainen ja selvä. Uhrin tulisikin toimittaa syyttäjälle lasku, kuitti tai muu kirjallinen selvitys vaatimuksesta, jotta syyttäjä sitä ajaisi. Syyttäjän velvollisuutena ei ole oma-aloitteisesti hankkia muuta lisäselvitystä.

Syyttäjällä ei myöskään ole velvollisuutta ajaa vaatimusta, joka edellyttäisi syytteen teonkuvauksen ulkopuolisiin seikkoihin vetoamista. Lisäksi syyttäjän ja asianomistajan edut voivat olla ristiriidassa, esimerkiksi tilanteessa, jossa muut asianomistajat vaativat korvausta asianomistajalta. Sama koskee tilanteita, joissa syytteen toteennäyttäminen edellyttää asianomistajan henkilökohtaista kuulemista todistelutarkoituksessa. Vaatimus voi olla myös perusteeton, jos tosiseikastosta ei lain mukaan voi seurata oikeutta vaadittuun vahingonkorvaukseen. Esimerkiksi arvonlisäveron osuuden vaatiminen saattaa joissain tapauksissa olla perusteetonta. Tilanteita arvioidaan aina tapauskohtaisesti, mutta edellä esitetyissä tapauksissa voi syyttäjä päätyä jättämään vaatimukset ajamatta.

Jos syyttäjä päättää jättää ajamatta asianomistajan vaatimuksen tämän pyynnöstä huolimatta, tulee siitä kirjallinen ilmoitus asianomistajalle. Tällöin asianomistajalla on oikeus ajaa vaatimustaan itse tai kääntyä oikeudellisen avustajan, esimerkiksi asianajajan, puoleen.


19.3.2019 - Harri Lukander -

Eikö eriävän mielipiteen jättäminen vapautakaan osakeyhtiön hallituksen jäsentä vastuusta?

Mikäli katsot, että hallitus on tekemässä päätöstä, johon et voi yhtyä, ja olet huolissasi mahdollisesta henkilökohtaisesta korvausvastuusta, muista jättää eriävä mielipide. Huolehdi siitä, että se merkitään pöytäkirjaan.

Näiden lisäksi edellytetään, että pyrit omalla toiminnallasi minimoimaan mahdollisesti syntyvää vahinkoa. Mikäli sinun on mahdollista vaikuttaa siihen, että täytäntöönpanosta luovutaan, sinun on pyrittävä estämään se.

Äärimmäisenä keinona on aina käytettävissä eroaminen hallituksen jäsenyydestä, mutta ainakaan oikeuskäytännön mukaan ei ole olemassa tapauksia, joissa eriävän mielipiteen jättämisen lisäksi vastuu olisi edellyttänyt eroamista hallituksesta. Ne tapaukset, joissa korvausvastuu on syntynyt, ovat kauttaaltaan sellaisia, joissa eriävää mielipidettäkään ei ole jätetty.


12.3.2019 - Jussi Ojala -

Ostajalla ei ollut oikeutta vedota virheeseen kiinteistön kaupassa

Korkein oikeus on antanut toissa viikolla, 27.2.2019 ennakkoratkaisun otsikkoaiheesta (KKO 2019:16.)

Yli 50 – vuotta vanha rakennus oli myyty ja kohteessa toteutettu kuntokartoitus. Selvityksen perusteella kohteessa oli puutteita ja vaurioita, mutta syvällisempiin tutkimuksiin ei oltu ryhdytty selvityksen suosituksesta huolimatta. Olipa tapauksessa ilmennyt sekin, että myyjän ilmoituksen vastaisesti rakennuksessa ei ollut niin sanottua tuulettuvaa rossipohjaa, vaan maanvarainen laattaperustus.

Kiinteistökaupassa myyjällä on velvollisuus antaa ostajalle ennen kauppaa ostopäätöksen kannalta merkitykselliset tiedot. Myyjä on vastuussa virheellisten tietojen antamisesta ja tiedossaan olevista, kaupan kannalta merkityksellisten seikkojen ilmoittamatta jättämisestä, mikäli tiedot vaikuttavat kaupasta päättämiseen. Myyjä on samojen periaatteiden mukaisesti vastuussa myös salaisesta virheestä.

Ostaja ei kuitenkaan voi vedota laatuvirheenä seikkaan, joka olisi voitu havaita kiinteistön tarkastuksessa ennen kaupan tekemistä. Ostajalla ei kuitenkaan ole ilman erityistä syytä velvollisuutta tarkastaa myyjän antamia tietoja tai tehdä tavanomaisesta poikkeavia tarkempia tutkimuksia.

Käräjäoikeus oli hylännyt kanteen sillä perusteella, että kaupan teon jälkeen tehdyissä tutkimuksissa ei ollut selvinnyt mitään sellaista, jonka ei olisi katsottava olleen ostajan tiedossa jo kuntokartoitusraportin perusteella. Hovioikeus oli sitä vastoin kiinnittänyt huomiota rakennuksen perustuksesta annettuun väärään tietoon ja todennut kanteen hyväksyen, että ostajalla ei ollut ollut velvollisuutta ryhtyä poikkeuksellisiin toimenpiteisiin alapohjan kunnon selvittämiseksi.

Korkein oikeus on sitä vastoin ratkaisussaan todennut ostajan olleen kuntokartoitusraportin perusteella tietoinen rakennuksen altistumisesta kosteudelle sekä alapohjan vaurioista, joiden laajuus on kuitenkin jäänyt selvittämättä. Korkein oikeus ei antanut ratkaisevaa merkitystä rakennuksen perustuksesta annetulle väärälle tiedolle vaan on ratkaisussa todennut, että lisätutkimusten avulla alapohjan rakenteesta olisi saatu todenmukainen tieto.  Korkein oikeus onkin hylännyt kanteen katsoen, että ostajalla on näissä oloissa ollut erityinen syy selvittää rakennuksen vaurioita myös tavanomaisesta poikkeavalla tavalla.


8.3.2019 - Johanna Teijonmaa -

Yhteistyöllä tehokkaisiin hankintoihin

Julkisia hankintoja toteutettaessa hankinnan valmistelua voidaan pitää koko prosessin tärkeimpänä vaiheena. Onnistunutta hankintaa edeltää huolellinen ja systemaattinen suunnitteluvaihe, jossa hankintayksikkö selvittää hankintaan liittyvät keskeisimmät ehdot ja kyseistä hankintaa koskevat erityispiirteet hankintamenettelyä varten. Mikäli kyse on esimerkiksi innovaatiohankinnasta tai muutoin hankintayksikölle uuden tyyppisestä tai haastavasta hankinnasta, on suunnittelu syytä toteuttaa yhdessä markkinatoimijoiden kanssa.

Hyvin suunniteltu – puoliksi tehty

Hankintalainsäädäntö sallii hankintayksikön tehdä markkinakartoituksia ja antaa markkinoilla toimiville yrityksille tietoja tulevaa hankintaa koskevista suunnitelmista ja vaatimuksista. Huolellisen valmistelun aikana hankintayksikkö täsmentää hankinnan kohteen ja keskeisimmät sopimusehdot, hankinnassa noudatettavan menettelyn ja hankkii tietoja hankinnan kohteen toimialasta ja siellä toimivista yrityksistä.

Hyvällä valmistelulla ja huolellisella markkinakartoituksella voidaan paremmin varmistua siitä, että lopullinen tarjouspyyntö on laadukas ja mahdollisimman virheetön ja, että varsinainen hankintamenettely saadaan hoidettua tehokkaasti ja ilman suurempia harharetkiä loppuun asti. Samalla varmistetaan, että hankintayksikkö ja mahdolliset tarjoajat ovat menettelyn alusta alkaen samalla sivulla hankintayksikön tarpeista ja kyseiseen hankintaan liittyvistä yksityiskohdista.

Huolellisen valmistelun puute johtaakin herkästi epäselvään ja puutteelliseen tarjouspyyntöön, johon alalla toimivien yritysten voi olla haastavaa tai jopa mahdotonta antaa kunnollisia vastauksia ja riittävän kattavia tarjouksia. Tie epäonnistuneeseen hankintaan alkaa jo valmisteluvaiheessa, ja kuten jokainen hyvin tietää, sen minkä taakseen jättää, takuuvarmasti ennemmin tai myöhemmin edestään löytää.

Vaikuttamisen paikka

Hankinnan suunnitteleminen ja sen aikana käytävä vuoropuhelu palvelevat paitsi hankintayksikön, myös alan yritysten intressejä. Hankinnan suunnittelu- ja valmisteluvaihe on myös tulevan tarjoajan keskeisin tilaisuus vaikuttaa kyseiseen hankintaan ja sen keskeisiin ehtoihin.

Aktiivinen tarjoaja voi pyrkiä tuomaan jo suunnittelun aikana esiin sellaisia ominaisuuksia tai seikkoja hankinnan kohteesta, jotka voisivat olla sille itselleen eduksi tulevassa tarjouskilpailussa. On eittämättä selvää, että hankinnan valmistelussa mukana ollut tarjoaja voi myös paremmin vastata tarjouksessaan hankintayksikön vaatimuksiin ja tarjouspyynnön ehtoihin, mikäli sillä on itsellään ollut mahdollisuus vaikuttaa hankintakriteereihin jo ennakolta tai perehtyä prosessiin jo sen valmisteluvaiheessa.

Eritoten säännöllisesti saman hankintayksikön kilpailutuksiin osallistuville tarjoajille valmisteluun osallistuminen voi myös tarjota arvokkaan mahdollisuuden hyvien suhteiden luomiseen ja keskusteluyhteyden ylläpitoon hankintayksikön suuntaan, jolloin mahdolliselle yhteistyölle on rakennettu kestävä pohja jo valmiiksi.

Markkinoiden kartoittamisen monet keinot

Hankintojen suunnittelussa markkinakartoitus on usein keskeisessä roolissa. Lainsäätäjä ei ole asettanut täsmällisiä rajoja tai vaatimuksia markkinakartoituksen toteuttamiselle. Vaikka keinovalikoima on laaja, on silti muistettava, että julkisia hankintoja koskevat keskeiset periaatteet koskevat markkinakartoituksen toteuttamista ja hankinnan valmistelua yhtä lailla kuin muitakin hankinnan vaiheita.

Laki sallii jopa kahdenkeskiset keskustelut yksittäisten toimijoiden kanssa, mutta luonnollisesti myös hankintayksikön velvoite avoimuuden ja tasapuolisuuden turvaamiseen tällöin korostuu.

Tasapuolisuus turvattava

Tasapuolisuuden ja syrjimättömyyden säilyttäminen onkin joka tilanteessa hankintayksikön vastuulla ja hankintayksiköiltä edellytetään aktiivisia toimia tämän toteuttamiseksi. Keskeistä on, ettei valmisteluun osallistuneille tai niihin liittyville tarjoajille muodostu muita syrjivää etulyöntiasemaa, joka olisi omiaan vesittämään aidon kilpailutilanteen syntymisen.

Hankintayksikön toimien avulla muiden kuin valmisteluun osallistuneiden tarjoajien tulisi realistisesti pystyä kuromaan valmistelussa mukana olleiden tahojen tiedollinen ja ajallinen etumatka umpeen tarjousmenettelyn aikana. Sallitun ja syrjivän yhteistyön välinen raja asettuu paikoilleen tapauskohtaisesti, kunkin tapauksen yksityiskohdat huomioiden.

Poissulkeminen tasapuolisuuden nimissä?

Viimekätisenä vaihtoehtona hankintayksikkö voi hankintalainsäädännön harkinnanvaraisiin poissulkemisperusteisiin nojaten sulkea valmisteluun osallistuneet tahot tarjouskilpailun ulkopuolelle. Tälläkin kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa – valmisteluun osallistuminen on jo lain sanamuodon mukaan harkinnanvarainen poissulkemisperuste.

Myös siis valmisteluun osallistuneen toimijan tasapuolinen ja syrjimätön kohtelu on turvattava ja hankintayksikön puntaroitava käyttämiensä keinojen suhteellisuutta. Kotimaisessa oikeuskäytännössä valmisteluun osallistumista poissulkemisperusteena on käsitelty muun muassa Korkeimman hallinto-oikeuden tapauksessa KHO:2016:56.

 Hankintojen suunnittelu ja markkinoiden kartoittaminen on parhaimmillaan rakentavaa vuoropuhelua ja molemminpuolista tietojenvaihtoa hankintayksikön ja kyseisen alan toimijoiden välillä. Huolellinen valmistelu toteutetaan avoimesti ja tasapuolisuuden vaatimukset huomioiden, jolloin sen tarkoitus palvelee paitsi hankintayksikköä ja markkinatoimijoita myös julkisten varojen tehokasta käyttöä.


5.3.2019 - Milla Forsman -

Uusi tavaramerkkilaki – voiko tulevaisuudessa hajun rekisteröidä tavaramerkiksi?

Kollegani Niina Uski kirjoitti viime vuoden marraskuussa blogissamme siitä, minkälaiset merkit voivat nauttia tavaramerkkioikeudellista suojaa. Kuten Niina blogikirjoituksessaan kertoi, voimassa olevan tavaramerkkilain mukaan tavaramerkkinä on mahdollista rekisteröidä mikä tahansa elinkeinotoiminnassa käytettävä erottamiskykyinen merkki, joka voidaan esittää graafisesti. Kirjoituksessa enteiltiin tulevaa tavaramerkkiuudistusta, jonka oli tarkoitus tulla voimaan vuoden 2019 alussa. Tavaramerkkiuudistuksen voimaantulo viivästyi alkuperäisestä arviosta, mutta näyttää lupaavasti siltä, että kevään koettaessa meillä sovelletaan uutta lakia. Nimittäin eduskunta on ensimmäisellä käsittelykierroksella hyväksynyt uutta lakia koskevan hallituksen esityksen ja tänään on luvassa toinen täysistunto. Uuden tavaramerkkilain tuomista keskeisimmistä uudistuksista voit lukea kirjoittamastani artikkelista täältä.

Ennen kuin paneudumme syvemmin yhteen tavaramerkkilain mukanaan tuomista muutoksista – graafisesta esittämisvaatimuksesta luopumiseen – haluan nostaa esiin tärkeän seikan, joka tuntuu hautautuneen lakiuudistusta koskevien uutisten ja tietoiskujen alle. Tavaramerkkilain kokonaisvaltaisesta uudistamisesta huolimatta perusasiat säilyvät uuden lain voimaantulosta huolimatta ennallaan. Yksinoikeus tavaramerkkiin saadaan tulevaisuudessakin rekisteröimällä tai vakiinnuttamalla. Tavaramerkin haltijalla on yksinoikeus merkin käyttämiseen tavaransa tai palvelunsa tunnuksena. Tavaramerkin haltija voi yksinoikeutensa nojalla kieltää muita käyttämästä merkkiään tai siihen sekoitettavissa olevaa toista merkkiä. Kokonaisvaltaisesta ja laajasta uudistuksesta huolimatta tavaramerkkioikeuden perusolemus säilyy ennallaan.

Vielä tällä hetkellä voimassa olevan, 1960-luvulta peräisin olevan tavaramerkkilain 2 §:n mukaan tavaramerkkinä voi olla mikä tahansa elinkeinotoiminnassa käytettävä erottamiskykyinen merkki, joka voidaan esittää graafisesti. Sen sijaan uuden tavaramerkkilain mukaan tavaramerkiksi voidaan rekisteröidä mikä tahansa merkki, jos se voidaan esittää tavaramerkkirekisterissä sellaisella tavalla, että viranomaiset ja yleisö voivat määrittää tavaramerkin haltijan saaman suojan selkeän ja täsmällisen kohteen. Muotoilu vastaa pitkälti vuodesta 2017 asti sovellettua Euroopan Unionin tavaramerkistä annettua asetusta, jossa graafista esittämisvaatimusta ei ole edellytetty. Toisin kuin direktiivissä, kansallisessa laissa ei ole esimerkinomaista luetteloa siitä, minkälaiset merkit voivat olla tavaramerkkejä, kuten värit, sanat, kuviot ja kirjaimet. Tavaramerkkiportfoliotaan laajentavan on kuitenkin hyvä tiedostaa, että Maailman henkisen omaisuuden järjestö (WIPO) edellyttää edelleen kansainvälisten merkkien graafista esittämistä.

Graafisesta esittämisvaatimuksesta luopuminen mahdollistaa uudentyyppisten erilaisissa formaateissa esitettävien tavaramerkkien hyväksymisen. Lisäksi se helpottaa jo hyväksyttyjen tavaramerkkityyppien kuvaamista. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei mikä tahansa merkki tai tunnus nauti tavaramerkkioikeudellista suojaa uuden lain voimaantulon myötä. Tavaramerkki on edelleen esitettävä tavalla, joka on selkeä, täsmällinen, riippumaton, helposti saatavilla, ymmärrettävä, kestävä ja objektiivinen. Merkki on voitava esittää missä tahansa asianmukaisessa muodossa yleisesti saatavilla olevaa tekniikkaa käyttämällä. Esitystavan tulee taata edellä mainittujen päämäärien ja kriteerien täyttyminen. Sääntelyn väljentyessä graafisen esittämisvaatimuksen osalta suojan kohteen määrittämisessä ja selventämisessä keskeisessä asemassa ovat tavaramerkkihakemuksessa valittavat merkkityypit. Tavaramerkin hakijan tulee hakemuksessa ilmoittaa, onko kyse esimerkiksi kuvio- vai ulkoasumerkistä, jolloin merkkityypin valinta auttaa selventämään suojan kohdetta.

Mitä uudistus ja graafisesta esittämisestä luopuminen käytännössä tarkoittaa tavaramerkin hakijalle? Merkittävä muutos on, että merkkiä esitettäessä voidaan jatkossa nykyistä paremmin hyödyntää nykytekniikan tarpeita, kuten liikkuvaa kuvaa ja multimediamerkkejä. Tiedostomuodoista ei laissa säädetä erikseen, vaan Patentti- ja rekisterihallitus (PRH) määrittää toimivaltansa puitteissa sähköisesti haettavien merkkien hyväksyttävät tiedostomuodot ja huolehtii rekisteröintijärjestelmien yhteentoimivuudesta yleisimpien tekniikoiden kanssa. Odotan mielenkiinnolla, minkälaiseksi PRH:n ratkaisukäytäntö ns. epätavanomaisten merkkien osalta muodostuu.

Entäpä vastaus kysymykseen, joka on esitetty useaan otteeseen lakia valmisteltaessa: voidaanko jatkossa haju, maku tai ääni rekisteröidä kansalliseksi tavaramerkiksi? Mikä tahansa haju, maku tai ääni ei lakiuudistuksenkaan jälkeen kelpaa tavaramerkkirekisteriin. Tavaramerkin edellyttämän erottamiskyvyn vaatimuksen tulkintaan ja sisältöön ei ole uuden lain myötä tulossa olennaisia muutoksia. Graafisesta esittämisestä luopuminen helpottanee äänimerkkien rekisteröimistä, mutta sillä ei liene sanottavaa vaikutusta haju- ja makumerkkien rekisteröimiseen ennen uusien teknologien kehittymistä tai hajun ja maun sanallisen luonnehdinnan hyväksymistä riittäväksi esittämistavaksi. Värien yksilöimiseen käytössä on muun muassa Pantone-koodit; tulevaisuus näyttää, syntyykö samanlainen järjestelmä hajujen tunnistamiseen. Vaikka hajut, maut ja äänet ovat kehittyneet merkittäväksi osaksi yritysten imagoa, painaa toisessa vaakakupissa tavaramerkkirekisterin toiminta, sen selkeys ja varmuus.


1.3.2019 - Larissa Päivärinta -

Kansainvälisen aviovarallisuusoikeuden villi länsi

Suomalaiset solmivat Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 lähes 4.300 avioliittoa, joissa Suomessa vakituisesti asuva Suomen kansalainen meni ulkomaan kansalaisen kanssa naimisiin. Vastaavasti samaa sukupuolta olevien kansainvälisiä avioliittoja solmittiin yhteensä 80. Tällaisiin sekä sellaisiin liittoihin, joissa puolisot ovat asuneet liittonsa aikana useammassa maassa tai heillä on varallisuutta ulkomailla, sovelletaan kansainvälisen yksityisoikeuden säännöksiä.

Aviovarallisuusoikeus tulee erottaa perintöoikeudesta ja perintökaaren säännöksistä. Aviovarallisuusoikeus koskee aviopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Jos kansainvälinen liitto alkaa rakoilla ja päädytään riitelemään suhteen varallisuuskysymyksistä, sen lopputulos voi olla osapuolten vaikeasti ennakoitavissa, sillä valtiot soveltavat lähtökohtaisesti omia lainvalintanormejaan.

EU:n aviovarallisuusasetus ja parisuhdevarallisuusasetus astuivat voimaan 29.1.2019. Asetuksen tarkoituksena oli määritellä, minkä valtion lakia sovelletaan kansainvälisiin aviovarallisuussuhteisiin, millä tuomioistuimella on toimivalta käsitellä aviovarallisuutta koskevia kysymyksiä ja taata, että jäsenvaltioissa tunnustetaan ja pannaan tehokkaasti täytäntöön myös muissa jäsenvaltioissa tehdyt aviovarallisuutta koskevat viranomaisten päätökset. Aviovarallisuusasetus ja parisuhdevarallisuusasetus eivät kuitenkaan ole universaaleja, vaan niitä sovelletaan 18:ssa EU:n jäsenvaltiossa.

Sovellettava laki

Jos lainvalintasopimusta ei ole tehty, lähtökohtana kansainvälisissä avioliitoissa on avioliittolain mukaan se, että aviovarallisuuteen sovelletaan sen maan lakia, jossa puolisoiden ensimmäinen yhteinen kotipaikka avioitumisen jälkeen on. Sovellettava laki saattaa kuitenkin muuttua liiton jatkuessa, jos puolisot muuttavat toiseen valtioon.

Puolisot voivat myös yhdessä sopia avioliittoon sovellettavasta laista eli tehdä lainvalintasopimuksen. Lainvalintasopimukselle on asetettu aineellista ja muodollista pätevyyttä koskevia sääntöjä, joita on noudatettava, jotta se voitaisiin toisissa jäsenvaltiossa tunnustaa tai julistaa täytäntöönpanokelpoiseksi.  Avioliittolain mukaan valittavina on joko sellaisen valtion laki, jossa molemmilla tai toisella puolisolla on kotipaikka sopimuksen tekohetkellä tai jonka kansalainen toinen tai molemmat puolisoista on. Jos puolisot ovat muuttaneet, myös sen valtion laki, missä kummallakin puolisolla oli viimeksi kotipaikka, voidaan sopia sovellettavaksi. Vaihtoehtoja on siis monia, ja valtioiden aviovarallisuutta koskevat säädökset saattavat poiketa toisistaan huomattavastikin.

Toimivaltainen tuomioistuin

Toimivaltakysymys määrittää sen, minkä valtion tuomioistuimessa aviovarallisuussuhteita koskevat riidat voidaan tutkia. Käytännössä ilman puolisoiden tekemää sopimusta toimivaltainen tuomioistuin ratkaisemaan aviovarallisuutta koskevat kysymykset, on lähtökohtaisesti puolisoiden yhteisen asuinpaikkavaltion, puolisoiden viimeisen yhteisen asuinpaikkavaltion, vastaajan asuinpaikkavaltion tai puolisoiden yhteisen kansalaisuusvaltion tuomioistuin, jos avioeroasia on samaisessa tuomioistuimessa käsiteltävänä.

Jos avioeroa koskeva asia on vireillä jossain muussa kuin edellä mainituissa tuomioistuimissa, voi toimivaltuus edellyttää aviovarallisuutta koskevissa kysymyksissä sopimuksen tekemistä. Joissain tapauksissa tällaisellekin sopimukselle on asetettu muotovaatimuksia. Jos avioeroasiaa ei ole käsiteltävänä, niin asiassa toimivaltainen tuomioistuin määräytyy muilla perusteilla.

Huomionarvoista on, että aviovarallisuussuhteeseen sovellettava laki voi olla eri valtion kuin minkä valtion tuomioistuimessa aviovarallisuutta koskeva asia on käsiteltävänä.

Edelleen avioehtoon ja erilaisiin aviovarallisuutta koskeviin sopimuksiin saatetaan avioliittoa solmittaessa suhtautua tietyllä varauksella. Sopimuksen esiintuominen saatetaan kokea epäluottamuslauseena ja loukkaavana. Ottaen huomioon, että edellä esitetty koskee vain lähtökohtia, joihin on olemassa lukuisia poikkeuksia, voivat riitojen lopputulokset olla puolisoille hyvinkin yllättäviä. Näenkin aviovarallisuutta koskevan sopimuksen vain järkevänä aviovarallisuussuhdetta koskevana työkaluna, joka helpottaa myös asianosaisia siinä vaiheessa, kun kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä.

Jos tarvitset lainopillisia neuvoja tai asiakirjoja esimerkiksi aviovarallisuutta koskevissa asioissa, ota rohkeasti yhteyttä asiantunteviin juristeihimme!


27.2.2019 - Kimmo Kajander -

KKO 2019:13  Ikuisuus päättyi 116 vuoden kuluttua irtisanomalla

Ikuisuudella voidaan yleiskielessä tarkoittaa joko ajan ulkopuolista olevaisuutta tai sitten hieman maallisemmin vain ääretöntä määrää aikaa. Ääretön taas on matematiikan ja filosofian keskeinen termi. Esimerkiksi joukko-opissa joukkoa kutsutaan äärettömäksi, jos se sisältää rajattoman määrän eri alkioita.  Ikuisuus siis sisältää rajattoman määrään mitä tahansa aikayksikkö? Väärin! Korkein oikeus päätti juuri, että ikuisuus sisälsi tasan 116 vuotta. Vai päättikö?

Jopa valtamedioiden otsikoissa irvailtu korkeimman oikeuden ennakkopäätös on mielestäni pääosin hyvin perusteltu ja perinteisen sopimusoikeuden poikkeusoppeja oivallisesti vahvistavan ratkaisu, joka ottaa kantaa siihen, oliko vuonna 1895 solmittu ”ikuinen vastikkeeton jauhatusoikeus” ollut todella ikuinen vai mahdollisesti jollakin tavalla irtisanottavissa vuonna 2011.

Asiassa ei toisin sanoen ole lainkaan kysymys ihmismieltä vuosituhansien ajan askarruttaneen matemaattis-filosofisen käsitteen pohtimisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, voiko ja missä tilanteessa aidosti ja varmuudella pysyväksi eli ikuiseksi tarkoitetun sopimuksen sittenkin irtisanoa.

Muistutan vielä ystävällisesti muillekin kuin sopimusteoreetikoille sopimussidonnaisuuden olevan sopimusoikeuden aivan ehdoton piinkova kulmakivi. Jos lupaat jotakin, se on pidettävä - pacta sunt servanda - mutta ei kai sentään ikuisesti?

Tapauksen keskeinen oikeusohje on se, että jopa ikuiseksi tarkoitettu sopimus voi olla irtisanottavissa jos sopimuksen toimintaympäristö muuttuu olennaisesti toiseksi kuin mitä se oli sopimusta solmittaessa, vaikka sopimukseen ei sisältyisi minkäänlaista mainintaa irtisanomismahdollisuudesta.

Mistään erityisen kevytkenkäisestä irtisanomistulkinnasta ei kuitenkaan ole missään nimessä kysymys.

Ensimmäiseksi korkein oikeus on arvioinnissaan antanut merkitystä sille, että kyseessä oli oikeus (kotijauhatus), jonka merkitys nyky-yhteiskunnassa oli irtisanomishetkellä ollut täysin mitätön suhteutettuna siihen elintärkeään rooliin, mikä sillä oli saattanut olla sopimuksen solmimisen hetkellä tai vaikkapa vielä kyseisen sopimuksen ehdittyä kypsään 45 vuoden ikään joskus viime sotiemme aikana.

Toiseksi oikeus on huomioinut, että mainittua sopimuksen tuottamaa oikeutta oli tosiasiallisesti viime vuosina käytetty vain erittäin vähäisissä määrin. Jauhatusoikeuden ylläpitämisestä oli näin ollen aiheutunut sopimuskumppanille suhteeton rasitus oikeuden todelliseen hyväksikäyttöön nähden.

Kolmanneksi sopimuksen irtisanonut osapuoli oli tarjonnut sopimuskumppaneilleen kompensaatioita irtisanomisen johdosta. Korvaussummat olivat perustuneet menetetyn oikeuden todelliseen toteutuneeseen käyttömäärään.

Pienen särön perusteluihin luo mielestäni kuitenkin se, että ratkaisun perustelukappaleissa mainitaan erikseen: ”Osa oikeudenhaltijoista hyväksyi tarjouksen tai muutoin teki sopimuksen korvauksista.” Tästä viattoman ja narratiivisen tuntuisesta seikasta ratkaisun perustelukappaleisiin nostettuna saattaa kärkäs mieli kuitenkin löytää sopimusoikeuden karmivan irvikuvan  – vaikuttaako todella kolmansien sopimusosapuolten joukkotahto jatkossa jollakin tavalla sitovasti eri mieltä olevien osapuolten oikeuksiin? Muistutan vielä toisesta sopimusoikeuden teorian piinkovasta kulmakivestä, joka on sopimusvapaus.

Irtisanomisajan kohtuullisen pituuden perusteluissa korkein oikeus edelleen mielestäni hieman laiskottelee kun se on katsonut, että vaikka erityisesti ikuiseksi tarkoitetun ja jo erittäin huomattavan pitkän ajan voimassa olleen sopimuksen kohtuullinen irtisanomisaika voisi olla jopa vuosia, tässä tapauksessa vain hieman yli kuuden kuukauden mittainen irtisanomisaika on ollut kohtuullinen.  Ja perustelu tälle? Tismalleen sama seikka, joka pääasiassa ratkaisi irtisanomisoikeudenkin: sopimuksen pitkään kestänyt vähäinen merkitys edunsaajille.

Ajatus on tietenkin looginen, mutta kysymykseksi jää kuitenkin se, voisiko siis olla sellainenkin ikuinen sopimus, jonka voi irtisanoa, vaikka sen merkitys ei olisikaan vähäinen irtisanojan epäonniselle sopimuskumppanille? Jos sopimuksen vähäiseksi muuttunut merkitys on ilmeisen keskeinen ja tärkeä vaatimus, mutta samalla seikalla arvioiden irtisanomisen on kuitenkin saanut suorittaa hyvin nopeasti, missä olosuhteissa sitten olisi katsottava kohtuullinen irtisanomisaika vuosien mittaiseksi? Vai riittäisivätkö mainitut suhteeton rasitus tai riittäväksi arvioitu tarjottu kompensaatio siis yksin mahdollisiksi perusteiksi irtisanoa ikuinen sopimus?

Nykyään harva edes kuvittelee tekevänsä ikuisia isältä pojalle siirtyviä sopimuksia. Tästäkin huolimatta hyvinkin pitkiä, jopa kymmenien vuosien sopimussuhteita solmitaan edelleen.

Suosittelenkin olemaan jatkossakin erityisen tarkkana mitä varsinkin pitkäkestoisiksi tarkoitettuihin sopimuksiinne kirjaatte olosuhdemuutoksista ja muista irtisanomisehdoista!

Lähde: KKO 2019:13 (https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/precedent/1549974715006.html)

 

 


26.2.2019 - Juhani Ekuri -

Työsuhteiden siirtyminen liiketoimintaa myytäessä – mitä jos työntekijä ei haluakaan siirtyä?

Yrityksen myydessä liiketoimintaansa tai sen osaa on aina huomioitava, miten kauppa vaikuttaa työsuhteisiin. Työsopimuslain mukaan nimittäin liikkeen luovutuksessa työnantajan luovutushetkellä voimassa olevista työsuhteista johtuvat oikeudet ja velvollisuudet sekä niihin liittyvät työsuhde-etuudet siirtyvät liikkeen uudelle omistajalle tai haltijalle.

Tavanomaisesti silloin, kun myytävään liiketoimintaan liittyy henkilöstöä, liiketoiminnan kauppakirjassa luetteloidaan siirtyvä henkilöstö ja sovitaan siitä, miten esimerkiksi siirtymishetkeen saakka kertynyt lomapalkkavelka huomioidaan kauppahinnassa. Varsin usein myyjä käytännössä määrittelee liiketoimintaan liittyvän siirtyvän henkilöstön. Myyjällä ei ole oikeutta irtisanoa työntekijöitä liikkeen luovutuksen takia, vaan mahdolliset tehostamistoimenpiteet jäävät kaupan toteutuksen jälkeen ostajan harkittaviksi ja vastuulle.

Mikäli kaikki luovutettuun liiketoimintaan liittyvä henkilöstö siirtyy, ei myyjällä lähtökohtaisesti ole kaupan jälkeenkään tarvetta liiketoiminnan luovutuksesta aiheutuneisiin tehostamistoimiin. Sen vuoksi edellä mainitulla tavalla toimittaessa on käytännössä varsin harvinaista, että liiketoiminnan luovutuksesta aiheutuisi riitaisuuksia.

Äskettäin Helsingin hovioikeuden käsiteltävänä ollut asia (ratkaisu HelHO:2018:21, ei lainvoimaa) kuitenkin osoittaa, että kaupan osapuolten – ja erityisesti myyjän – tulee arvioida työoikeudellisen liikkeen luovutuksen kriteerejä huolellisesti myös siitä näkökulmasta, miten liikkeen luovutus voidaan todentaa, mikäli joku työntekijöistä esittää väitteen, että kysymys ei olisi liikkeen luovutuksesta eikä häntä voitaisi velvoittaa siirtymään ostajan palvelukseen.

Tällaisesta jokseenkin harvinaisesta tapauksesta oli kysymys edellä mainitussa ratkaisussa, jossa Yleisradio Oy ja Aito Tehdas Oy olivat sopineet liiketoiminnan kaupasta, jolla Yleisradio oli luovuttanut Uusi päivä -ohjelman tuotantoon liittyvän tuotannollis-teknisen liiketoiminnan Aito Tehdas Oy:lle. Yleisradio Oy oli samassa yhteydessä solminut Aito Tehdas Oy:n kanssa palvelusopimuksen teknisten palveluiden tuottamisesta, jonka perusteella Aito Tehdas Oy oli vastannut Uusi päivä -ohjelman teknisten tuotantopalveluiden tuottamisesta.

Liiketoimintakaupassa Yleisradiolta Aito Tehdas Oy:lle siirtyneet Uusi päivä -ohjelman tuotantoon osallistuneet kolme työntekijää katsoivat, että kysymys ei ollut liikkeen luovutuksesta, vaan että asiaa oli arvioitava siten kuin Yleisradio olisi perusteettomasti purkanut heidän työsuhteensa luovutuspäivään, ja vaativat kanteissaan, että irtisanominen katsottiin työsopimuslain vastaiseksi ja että Yleisradio Oy velvoitetaan suorittamaan korvausta työsopimuksen lainvastaisesta päättämisestä ja laiminlyödystä irtisanomisajan palkasta. Käräjäoikeus katsoi, että Yleisradion ja Aito Tehdas Oy:n järjestelyissä ei ollut kysymys liikkeen luovutuksesta ja että kantajien työsopimukset oli siirretty työsopimuslain vastaisesti ilman heidän suostumustaan Aito Tehdas Oy:lle, minkä vuoksi työsuhteet oli päätetty lainvastaisesti.

Toisin kuin käräjäoikeus oli katsonut, hovioikeuden kokonaisarvio Yleisradion ja Aito Tehdas Oy:n järjestelyihin liittyvistä tekijöistä oli, että Yleisradion piiristä oli luovutettu Aito Tehdas Oy:lle Uusi päivä -ohjelman tuotannollis-teknisiä palveluita harjoittanut taloudellinen toiminnallinen kokonaisuus, joka oli säilyttänyt identiteettinsä. Kysymyksessä oli siten työsopimuslaissa tarkoitettu liikkeen luovutus, eikä kantajilla ollut oikeutta korvaukseen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä eikä oikeutta irtisanomisajan palkkaan. Hovioikeus hylkäsi kanteet äänestysratkaisullaan, mutta työntekijät ovat hakeneet korkeimmalta oikeudelta valituslupaa asiassa.

Asia osoittaa, että mikäli myyjä määrittelee liiketoimintaan liittyvät työsuhteet virheellisesti, voi myyjä joutua suorittamaan työntekijöille korvauksia työsuhteiden perusteettomasta päättämisestä. Käytännössä on usein syytä harkita, voisiko työntekijöiden suostumuksen siirrolle hankkia jo ennen kaupan tekemistä.

Ostajan taas kannattaa joka tapauksessa muistaa se, että työntekijää ei edes liikkeen luovutuksen ollessa kyseessä voida velvoittaa pysymään työsuhteessa, vaan työntekijä saa luovutustapauksessa irtisanoa työsopimuksen päättymään luovutuspäivästä työsuhteessa muutoin sovellettavaa irtisanomisaikaa noudattamatta.


22.2.2019 - Anni Laukkanen -

Mitä eroa on kuudella kuukaudella ja 183:lla päivällä?

Molemmat tarkoittavat arkisemmin puolta vuotta, joten äkkiseltään ajateltuna kyse saattaisi olla yhdestä ja samasta asiasta. 

Verotuksessa nämä kaksi aikamäärettä – kuusi kuukautta ja 183 päivää – tarkoittavat kuitenkin eri asioita. Viittaan tässä luonnollisen henkilön tuloverotuksessa puhuttavaan kuuden kuukauden sääntöön ja toisaalta verosopimuksissa esiintyvään 183-päivän sääntöön.

Kansainvälistyneessä liiketoiminnassa yritykselle saattaa tulla ajankohtaiseksi lähettää työntekijöitään työskentelemään ulkomaille tietyksi ajanjaksoksi. Tällöin on erityisen hyvä pysähtyä pohdiskelemaan kuuden kuukauden ja 183-päivän sääntöjä, ja voisiko niillä olla merkitystä lähetettävän työntekijän tuloverotukseen.

Lähtökohtaisesti Suomessa asuva henkilö on velvollinen suorittamaan veroja niin täältä kuin muualtakin saamastaan tulosta tänne. Siten ulkomailta saadut tulot verotetaan tällaiselta yleisesti verovelvolliselta Suomessa riippumatta siitä, että tosiasiallinen työskentely olisikin tehty ulkomailla.

Kansallinen lainsäädäntömme kuitenkin mahdollistaa sen, että ulkomailla tehdystä työstä saatu palkka voi tietyin edellytyksin olla Suomessa verovapaata tuloa. Kyseinen erityissäännös on tuloverolain 77 §, jota kutsutaan myös edellä mainituksi kuuden kuukauden säännöksi. Säännöstä sovelletaan, mikäli ulkomailla työskennellään yhtäjaksoisesti vähintään kuusi kuukautta ja ulkomailla oleskelu johtuu työstä. Lisäksi työntekijä ei oleskele Suomessa enempää kuin keskimäärin kuusi päivää työskentelykuukautta kohden. Verovapaus Suomessa edellyttää kuitenkin, että Suomella ja työskentelyvaltiolla on voimassa oleva verosopimus, jonka mukaan työskentelyvaltiolla on verotusoikeus kyseiseen tuloon. Säännös ei siten tarkoita, että tulo olisi välttämättä suoraan verovapaata. Tällöin sen veronalaisuuden on määräydyttävä työskentelyvaltion lainsäädännön mukaan.

183-päivän sääntö eli mekaanikkosääntö linkittyy pohdintaan työskentelyvaltion verotusoikeudesta. Yleinen pääsääntö verosopimuksissa onkin, että työskentelyvaltiolle annetaan verotusoikeus, ja työntekijän asuinvaltio taas poistaa kaksinkertaisen verotuksen. Mekaanikkosääntö on merkittävä poikkeus tähän pääsääntöön, sillä sen soveltuessa työskentelyvaltiolla ei ole verotusoikeutta.

Yksinkertaistetusti mekaanikkosääntö tarkoittaa sitä, että ensinnäkin työntekijä oleskelee työskentelyvaltiossa enintään 183 päivää verosopimuksen määrittelemänä ajanjaksona, joka vaihtelee verosopimuksesta riippuen 12 kuukauden, kalenterivuoden ja verovuoden välillä. Toiseksi työnantaja, joka suorittaa hyvityksen tai jonka puolesta se suoritetaan, ei asu työskentelyvaltiossa. Ja vielä kolmanneksi suoritettu hyvitys ei menona rasita työnantajan työskentelyvaltiossa olevaa kiinteää toimipaikkaa. Käytännössä tällä tarkoitetaan lyhytkestoisempaa työskentelyä ulkomailla. Lopputulos on siten se, että asuinvaltio verottaa ulkomailta saadun palkkatulon normaalisti eikä työskentelyvaltiolla ole oikeutta verottaa palkkatuloa.

Kuuden kuukauden sääntö määrittelee siten Suomessa ulkomaantyöskentelystä saadun palkkatulon mahdollista verovapautta ja 183-päivän sääntö taas muodostaa verosopimuksissa poikkeuksen työskentelyvaltion verotusoikeuteen. Yhteistä sääntöjen luvuilla on siten vain niiden arkikielinen samansisältöisyys.

Edellä esitetyt säännöt näyttäytyvät toisinaan käytännön elämässä hyvin monimutkaisina ja riippuvat pitkälti vallitsevista olosuhteista. Sääntöjen soveltumista koskevat edellytyksetkin esimerkiksi työskentelyn yhtäjaksoisuudesta voivat muodostua tulkinnanvaraisiksi. Kannattaakin kääntyä asiantuntijan puoleen, mikäli työskentely ulkomailla tai työntekijän lähettäminen työkomennukselle ulkomaille tulee ajankohtaiseksi.


19.2.2019 - Mikko Jalkanen -

Tubetus oikeudellisesti uhattuna?

”Tiesitkös muuten, että Youtube lopettaa kokonaan?” sanoi 10-vuotias poikani muutama kuukausi sitten sen jälkeen, kun olin taas kerran muistuttanut häntä siitä kuuluisasta ruutuajasta. Koska en pitänyt mahdollisena, että tällainen asia olisi mennyt minulta kokonaan ohi, arvelin, että poikani (so)medialukutaidossa on vielä hieman kehitettävää. Olin kuitenkin väärässä, koska asiasta näytti löytyvän hyvinkin luotettavia lähteitä, joissa tosin samaa viestiä ei oltu muotoiltu aivan noin jyrkästi. Mutta se viestintäväline, jonka kautta asia näyttäytyi somettaville varhaisteineille, ei suuremmin yllättänyt. Poikani oli nimittäen tehnyt tuohon toteamaan päätyneet johtopäätökset seurattuaan useita suosittuja tubettajia ja kuunneltuaan heidän huolensa tästä massiivisesta tubetusuhkasta.

Mutta mistä on kyse ja miksi juristi kirjoittaa blogissaan tällaista?

Vääntö liittyy tietenkin EU:ssa jo pitkään vireillä olleeseen tekijänoikeusdirektiivin uudistamiseen, josta on hiljattain 13.2.2019 päästy alustavaan sopimukseen EU:n parlamentin sekä jäsenmaiden kesken. Direktiivin taustalla on EU:n halu harmonisoida ja päivittää tekijänoikeusasiat digiaikakaudelle eli käytännössä turvata paremmin tekijänoikeuden haltijoita tilanteessa, jossa tekijänoikeuden alainen materiaali on sekä saatavilla digitaalisessa muodossa että levitettävissä vapaasti eri sosiaalisten median alustojen kautta.

Kyseinen sopimus vaatii vielä parlamentin täysistunnon sekä jäsenmaiden hyväksynnän, mutta sitä on jo luonnehdittu mm. Yleisradion uutisessa (tekijän)oikeuksien haltijoiden voitoksi internetjäteistä. Kuten arvata saattaa, lähinnä yhdysvaltalaisten sosiaalisen median alustojen ylläpitäjien lobbaus EU:ta kohtaan on asian valmistelun aikana ollut valtaisaa, koska muutos lisää niiden vastuuta tekijänoikeuksien valvonnassa. Youtuben pääjohtaja onkin todella uhannut vetää palvelun pois Euroopasta lain mennessä läpi, mutta nämä väitteet voitaneen kuitata ainakin jossain määrin osana painavaa lobbauskampanjaa. Teknojätit ovat ennenkin vastustaneet kollektiivisesti Euroopassa kasvavaa trendiä henkilötietojen ja henkilöön liittyvien oikeuksien tietoisuuden korostumisesta. Taustakin tälle on selvä, koska uudistus tulee vaikuttamaan alustojen ylläpitäjien tekijänoikeuksiin liittyviin velvollisuuksiin ja sitä kautta myös kustannuksiin.

Uudistuksen kannatus puolestaan pohjautuu siihen, että sen ainakin pitäisi mahdollistaa tekijänoikeuksien haltijoille paremmat mahdollisuudet saada korvauksia tekijänoikeuksien alaisen materiaalin käyttämisestä mm. tehostuneen valvonnan ja alustan ylläpitäjän selvitysvelvoitteen kautta. Tekijänoikeuden alkuperäisen ajatuksen mukaan tuotto luovan työn tuloksesta pitäisi kulkeutua entistä paremmin luovan työn tekijälle eikä digialustalle, joka sitä jakaa. EU:n lainsäädäntöprosessista ilmenevien tilastojen perusteella tässä tulojaossa on parantamisen varaa.

Aiheen vastustus kumpuaa luonnollisesti merkittävien alustojen ylläpitäjiltä kuten Youtubelta sekä Instagramilta ja viestin täsmälevittäjinä toimivat luonnollisesti tubettajat. Jälkimmäisten osalta tämä on täysin ymmärrettävää, koska tubettajat pelkäävät oman ammattinsa puolesta ja ovat syyttömiä siihen, että samoja alustoja voidaan käyttää myös tekijänoikeutta loukkaavan aineiston levittämiseen. Alustojen puolesta taas tuntuu hieman kohtuuttomalta, että ne joutuvat kontrolloimaan tekijänoikeuksia aineistoissa, jota ei ladata alustaan itse palvelun vaan palvelun käyttäjän toimesta. Uudistuksen pelätään johtavan ”sosiaalisen internetin rajoittumiseen”, koska alustapalvelut joutuisivat rakentamaan erilaisia filttereitä, jotka estävät tekijänoikeuden vastaisen materiaalin pääsyn julkaistavaksi.

Jos asianajaja tai vaikkapa Kuopion kaupunki mainostaa Youtubessa tai Instagramissa, lienee tilanne yleensä se, että tekijänoikeudet mainosmateriaaliin ovat laillisesti asianajajalla tai kaupungilla. Jos alustan kautta taas levitetään kieltojen vastaisesti kuvattua teatterinäytöstä, tekijänoikeuksien haltija kärsii. Alustan ylläpitäjän on kuitenkin molemmissa tapauksissa varsin hankalaa selvittää se, onko materiaalin levittäjällä siihen tarvittavat oikeudet.

En jaksa millään uskoa siihen, että Youtube lopettaa toimintansa Euroopassa. Mikäli näin kävisi, niin tilalle tulisi väistämättä joku uusi kanava eivätkä nykyisten markkinoita hallitsevien alustojen omistajat varmasti ole halukkaita luopumaan asemastaan pelkästään siksi, että niitä pyydetään varmistumaan levittämänsä aineiston laillisuudesta. Aika näyttää miten uudistukselle käy ja millaisia toimenpiteitä mm. tubettajilta vaaditaan sen varmistamiseksi, että kukaan ei pääse syyttämään alustan ylläpitäjää tekijänoikeuksien rikkomisesta.

Poikani kanssa kävin kuitenkin lyhyen keskustelun ja totesin, että hän oli enemmän oikeassa kuin väärässä. Tekijänoikeuden konseptin selittäminen kymmenvuotiaalle on kuitenkin vielä vähän hukkaan heitettyä aikaa verrattuna esimerkiksi siihen, että lähdemme yhdessä vaikkapa pulkkamäkeen.


14.2.2019 - Kimmo Kajander -

KKO 2019:11 Asianajajaliiton valvontalautakunta puuttui oikealla tavalla liian suureen laskuttamiseen

Saako asianajaja laskuttaa mielivaltaisesti mitä tahansa asiakkaaltaan? Ei todellakaan saa.

Lain asianajajista 5 §:n 1 momentin mukaan asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Asianajajatavan noudattamista valvoo muiden muassa Suomen Asianajajaliiton (https://www.asianajajaliitto.fi) yhteydessä toimiva riippumaton valvontalautakunta (https://www.valvontalautakunta.fi ). Mikäli asianajajan todetaan valvonta-asian käsittelyssä ilmi tulleiden seikkojen johdosta menetelleen 5 §:n 1 momentin vastaisesti, on valvontalautakunnan määrättävä hänelle kurinpidollinen seuraamus, joita ovat Suomen Asianajajaliiton jäsenyydestä erottaminen, seuraamusmaksun määrääminen, varoitus ja huomautus.

Hyvä asianajajatapa määritellään Suomen Asianajajaliiton tapaohjeissa, joissa todetaan muiden joukossa kohdassa 5.12, että asianajajan asiakkaaltaan maksettavaksi vaatiman palkkion on oltava kohtuullinen sekä säädösten ja asianajajaliiton ohjeiden mukainen ja kohdassa 5.15, että asianajajan on pyrittävä ratkaisemaan sovinnollisesti asiakkaan ja asianajajan välinen laskua koskeva erimielisyys. Jos asiakas ei hyväksy laskua, asianajajan on annettava asiakkaalle tieto siitä, miten tämä voi saattaa erimielisyyden palkkioriita-asiana asianajajaliiton valvontalautakunnan käsiteltäväksi.

Tähän liittyvästä asiasta oli kysymys korkeimman oikeuden antamassa ennakkopäätöksessä 2019:11, jossa asianajaja oli valittanut Helsingin hovioikeuteen ja lopulta korkeimpana oikeuteen, ensin saatuaan valvontalautakunnalta suosituksen alentaa palkkiotaan ja varoituksen hyvän asianajotavan vastaisen liian suuren palkkion perimisestä ja muista syistä.

Yksityiskohtaisemmin asiassa asianajaja oli laskuttanut päämiehiltään noin 70.000 euron palkkion asuinhuoneiston remonttia koskevassa riidassa korkeimman oikeuden kannan mukaan tavanomaisessa riidassa. Päämiehet olivat riitauttaneet asianajajan vaatiman palkkion määrän, minkä seurauksena valvontalautakunta oli palkkioriita-asiassa suositellut palkkiota leikattavaksi noin puoleen asianajajan vaatimasta määrästä. Koska laskutus oli ollut valvontalautakunnan mukaan niin huomattavan liiallisen suuri, oli ylilaskutus yhdessä muiden syiden kanssa varoituksen saamiseksi riittävä hyvän asianajajatavan loukkaus.

Lopputuloksena korkeimmankin oikeuden arvioinnissa valvontalautakunnan mielipide voitti - selvästi liian suureksi todettua laskutusta oli arvioitu valvontalautakunnan harkintavallan rajoissa oikein, eikä varoitus ollut liian ankara seuraamus liiallisesta laskutuksesta yhdessä muiden tapaohjeiden rikkomusten kanssa.

Suomen Asianajajaliiton hallitus oli asiaan liittyvässä lausunnossaan hovioikeudelle eri mieltä kuin varoituksen ja palkkiosuosituksen antanut liiton yhteydessä riippumattomasti toimiva valvontalautakunta. Liiton hallitus olisi tyytynyt varoituksen sijaan huomautukseen liittyen muihin kuin palkkioriidasta ilmenevään laskutusasiaan. Tämä itse korkeimman oikeuden ratkaisuun sinänsä liittymätön luottamusta herättävä seikka osoittaa sen, että valvontalautakunta on todellisuudessakin asianajakunnasta riippumaton toimija, niin kuin pitääkin olla!

Ratkaisussa lisäksi mm. korkeimman oikeuden kirjaimin vahvistetaan, että hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pidemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset. Asianajajaliiton yhteydessä toteutettava omavalvonta selvästi siis toimii eikä ainakaan ole liian lepsua!

Kiinnitän kuitenkin huomiota itse ratkaisun sijaan sisäiseen logiikkaan, jolla lopputulokseen on päädytty.  

Ratkaisusta nimittäin ilmenee, ettätuomioistuimen rooliin Suomen Asianajajaliiton valvonta-asioihin liittyvää oikeussuojaa takaavana valitusasteena kuuluisi ainoastaan sen arviointi, onko valvontalautakunta toiminut harkintavaltansa puitteissa, eli onko valvontalautakunnan ratkaisu esimerkiksi sen aiemmasta käytännöstä poikkeava ja onko se ilmeisesti virheellinen tai ennalta arvaamattomana kohtuuton.

Kysymys on siis puhtaasti harkintavallan käytön rajojen arvioinnista sekä myös asianajajien omien tapaohjeiden tulkinnan arvioinnista, ei siis niinkään aineellisten seikkojen punninnasta itse tapaohjeiden rikkomukseen liittyen. Tätä pohdintaa alleviivaa ratkaisusta löytyvä kohta, josta ilmenevästi otsikon asiassa ei oltu hovioikeudessa eikä korkeimmassakaan oikeudessa otettu, eikä olisi tarvinnutkaan ottaa vastaan suullista todistelua, joka olisi liittynyt palkkion kohtuullisuuden arviointiin, mutta ei kuitenkaan suoraan valvontalautakunnan harkintavallan käytön arviointiin.

Ilmestyvätkö kenenkään muun mieleen vielä tässäkään vaiheessa sanat hallintoprosessi tai hallintovalitus?

Valvontalautakunnan ratkaisun arvioimisessa tuomioistuimessa ei siis korkeinta oikeutta vapaasti lainatakseni ole oikeastaan olenkaan kysymys riita-, rikos- tai hakemusasian käsittelystä. Laissa erikseen mainittuihin prosessityyppeihin sovellettavat määräykset eivät täten automaattisesti sovellu menettelyyn, jossa tuomioistuin arvioi Suomen Asianajaliittoon liittyvän valvonta-asian lopputulosta.

Eli onko kyse sittenkin hallintoasiasta? Olisivatko nykyjärjestelmän puitteissa hallinto-oikeus ja KHO vähintään yhtä luonteva väylä valvontalautakunnan päätösten arvioimiseksi? Tai voisiko korkein oikeus oikeudenkäymiskaaren ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain sijaan jonakin päivänä soveltaakin näissä asioissa hallintolainkäyttölain soveltuvia määräyksiä?

Kiehtova ajatus, vaikka sitä päivää tuskin ihan pian tulemmekaan näkemään - ellei sitten KKO:ta ja KHO:ta lopulta joskus ajeta jo pitkään kuiskuteltuun pakkoavioliittoon.  

Tarkkailkaa joka tapauksessa jatkossakin palkkiovaatimuksianne!


13.2.2019 - Maria Lehto -

Mitä EU-tavaramerkeille tapahtuu brexitin myötä?

Brexitin toteuttamistapa ja kokonaisvaltaiset vaikutukset ovat vielä täysin hämärän peitossa. Sen sijaan eri irtautumisvaihtoehtojen merkitys EU-tavaramerkeille on jo pitkälti tiedossa, vaikka mukaan mahtuukin vielä paljon spekulaatiota ennen eron virallista voimaantuloa. EU-tavaramerkki antaa yhden rekisteröintihakemuksen myötä tavaramerkkisuojan koko EU:n alueella. Helppoutensa ja maantieteellisen laajuutensa vuoksi se onkin erittäin suosittu keino hankkia suojaa tavaramerkeille. Ero EU:sta tarkoittaa väistämättä myös EU-tavaramerkkien raukeamista, joten käytännössä brexitin vaikutukset ulottuvat lukuisiin eri tavaramerkkeihin.

Jos Iso-Britannia loppujen lopuksi päättääkin hyväksyä erosopimuksen, jatkuu tavaramerkkien suoja EU-tavaramerkkien raukeamisesta huolimatta automaattisesti ja katkoitta. Sopimuksen mukaan Iso-Britannia sitoutuu muuntamaan EU-tavaramerkin kansalliseksi tavaramerkiksi ilman tavaramerkin omistajan erillisiä toimenpiteitä. Erosopimuksen hyväksyminen takaisi myös sen, että tavaramerkin omistajalle ei aiheudu minkäänlaisia lisäkustannuksia.

Syyskuussa 2018 Iso-Britannia antoi lausunnon siitä, mitä sopimukseton brexit tarkoittaisi EU-tavaramerkkien kannalta. Kuten arvata saattaa, olisi sopimukseton brexit epämieluisampi vaihtoehto myös tästä näkökulmasta tarkasteltuna. Sopimuksettoman brexitin myötä jo rekisteröidyt EU-tavaramerkit muunnetaan kansallisiksi tavaramerkeiksi ja niiden suoja jatkuu kuitenkin entiseen malliinsa. Sen sijaan hakemusvaiheessa olevien EU-tavaramerkkien suojaamisprosessi ei jatku automaattisesti, vaan merkin omistajalla on erosta alkaen yhdeksän kuukautta aikaa pyytää tavaramerkin suojaamista kansallisesti Isossa-Britanniassa. Mikäli tavaramerkin omistaja noudattaa määräaikaa, säilyy tavaramerkillä etusija muihin tavaramerkkeihin nähden. Tavaramerkin omistajalle aiheutuvista kustannuksista ei ole vielä minkäänlaista varmuutta sopimuksettomassa brexitissä. Lausunnossa puhutaan ainoastaan ”minimaalisista hallinnollisista toimenpiteistä”, mutta lienee kuitenkin perusteltua olettaa näiden olevan maksullisia.

Vaikka tavaramerkki nauttisikin suojaa Isossa-Britanniassa vielä brexitin jälkeen, on hyvä kuitenkin pitää mielessä saarivaltion tulevaisuudessa muuttuva lainsäädäntö. EU:n jäsenmaiden on noudatettava tavaramerkkidirektiiviä, joka takaa enemmän tai vähemmän yhtenäisen tavaramerkkilainsäädännön kaikissa jäsenmaissa. Toistaiseksi on vielä mahdotonta tietää, minkälaisen suunnan Iso-Britannian tavaramerkkilainsäädäntö ottaa EU-eron jälkeen.

Brexit tuo tullessaan varmasti paljon ennakoimattomia seurauksia, mutta EU-tavaramerkkien osalta Iso-Britannian EU-eroon kannattaa jo alkaa varautumaan. Yritysten olisikin ensiarvoisen tärkeää pohtia juuri nyt sitä, missä laajuudessa nykyiset tavaramerkit on suojattu ja kuinka tärkeänä niiden suojaamista Isossa-Britanniassa pidetään.


8.2.2019 - Johanna Teijonmaa -

Koeaika – paljon puhuttu, vähän ymmärretty?

Työsopimussuhteen koeaika on erityislaatuinen järjestely ja ainakin näennäisesti keskeinen osa koko suomalaista työsopimusjärjestelmää. Koeajan kohdalla luovutaan määräajaksi perinteisestä työsopimuksen päättämiskynnyksestä, mutta samalla pyritään turvaamaan koeaikaisen työntekijän asema ja oikeusturva. Koeaikasääntely on monin paikoin hyvin avointa, eikä siihen liittyvistä keskeisimmistäkään ehdoista ole oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännönkään valossa päästy täyteen yksimielisyyteen. Koeajan mahdollisuudet ovat kuitenkin työsopimussuhteen molempien osapuolten kannalta merkittävät ja tarjoavat erinomaiset lähtökohdat mahdollisesti vuosikymmeniä kestävälle sopimussuhteelle tai vaihtoehtoisesti mahdollisuuden perääntyä joustavasti väärin odotuksin tehdystä sopimuksesta.

Lähtökohdat

Työsopimuslain 1 luvun 4 §:n mukaan työnantaja ja työntekijä voivat sopia työnteon aloittamisesta alkavasta koeajasta, joka on enintään kuusi kuukautta, tai määräaikaisen työsuhteen ollessa kyseessä, kuitenkin enintään puolet työsopimuksen kestosta. Tietyissä laissa määritellyissä tilanteissa koeajan enimmäispituutta voidaan joutua lyhentämään tai vaihtoehtoisesti työnantajalle voi muodostua oikeus koeajan jatkamiseen enimmäisajan jälkeen.

Koeajasta on aina sovittava erikseen työsopimuksessa, tai mikäli työnantajaa sitovassa työehtosopimuksessa on määräys koeajasta, on siitä ilmoitettava työntekijälle työsopimusta solmittaessa uhalla, ettei koeaikaehto muutoin sido osapuolia. Työnantajan tulee myös noudattaa tasapuolisuutta työsuhteen ehdoista päättäessään. Ilman hyväksyttävää syytä koeaikaehtoa ei voida noudattaa vaihtelevasti samaa työtä tekevien työntekijöiden kohdalla.

Koeaikana työsopimus on mahdollista purkaa kumman tahansa osapuolen aloitteesta. Työsopimusta ei luonnollisesti koeaikanakaan saa purkaa syrjivillä perusteilla, ja lisäksi laissa on kielletty työsuhteen purkaminen muutoin koeajan tarkoitukseen nähden epäasiallisilla perusteilla. Syrjivät perusteet muodostavat lähtökohtaisesti kaikkien laittomien työsuhteen päättämisperusteiden ytimen, mutta tässä blogitekstissä keskitymme tällä kertaa tarkastelemaan erityisesti koeaikaan liittyviä erityisiä työsuhteen purkamisperusteita.

Kuten työsuhteen päättämisessä aina, on menettelyllä väliä koeaikapurkuakin suoritettaessa. Ehdottoman tärkeää on, että koeaikapurku tehdään koeajan kuluessa. Koeaikapurku on konkreettisesti suoritettava viimeistään viimeisenä koeaikaan kuuluvana päivänä. Tämän jälkeen suoritettua työsuhteen päättämistä ei arvioida koeaikapurkuna, vaan tavanomaisena työsuhteen päättämisenä.

Koeajan tarkoitus

Työsopimuslaissa mainittu ilmaus ”muutoinkaan koeajan tarkoitukseen nähden epäasiallisilla perusteilla” on avoin ja sen tarkempi tulkinta on jätetty käytännössä tuomioistuinten harkintaan. Keskeistä koeajan asianmukaisessa hyödyntämisessä ja mahdollista purkuperustetta arvioidessa on koeajan tarkoituksen tunnistaminen. Tarkoituksena ei ole seisottaa kumpaakaan sopimuksen osapuolta lankulla puolta vuotta odottamassa, saako määräajan jälkeen astella takaisin laivaan vai tuleeko pudotetuksi kylmään veteen. Ennen kaikkea koeajassa on kysymys molemminpuolisesta oikeudesta ja mahdollisuudesta varmistua, että sopimussuhteeseen ei ole lähdetty väärin tai virheellisin tiedoin ja odotuksin, ja että työsopimussuhteen kestävälle jatkolle on olemassa aidot edellytykset.

Asialliset perusteet purkaa työsopimus koeaikana

Työsopimuslain esitöissä asiallisena koeaikapurun syynä on mainittu sellainen työntekijän henkilöön ja hänen työsuoritukseensa liittyvä syy, jonka vuoksi työnantajalla on peruste katsoa, että tehty työsopimus ei vastaa työnantajan sille asettamia vaatimuksia. Käytännössä koeaikapurkuun johtavat perusteet rakentuvat usein monen tekijän summasta, eikä niinkään yksittäisestä tapauksesta. Asiallisen perusteen voi muodostaa esimerkiksi työntekijän myöhästelyt, luvattomat poissaolot, työntekijän yleinen soveltumattomuus työhön tai työyhteisöön sekä työntekijän objektiivisesti arvioiden kehno suoriutuminen työtehtävistä. Kyse on ennen kaikkea kokonaisharkinnasta, mutta muistettava on, ettei koeaikapurkuakaan voi perustaa epämääräisiin ja erittelemättömiin aavistuksiin, vaan perusteiden tulee olla todellisia ja merkittäviä ja työntekijän syyksi luettavissa.

Epäasialliset perusteet koeaikapurulle

Oikeuskäytännössä koeaikapurun on katsottu tapahtuneen koeajan tarkoitukseen nähden epäasiallisin perustein esimerkiksi silloin, kun työntekijän soveltuvuutta on arvioitu puutteellisesti tai harkintaan on vaikuttanut työnantajan virheellinen tieto tai käsitys työntekijään liittyvästä ominaisuudesta tai hänen sopivuudestaan työtehtäviin. Tuotannollisten ja taloudellisten tekijöiden on katsottu voivan liittyä koeajan tarkoitukseen vain silloin, kun koeajan tarkoituksena on ollut selvittää, saako työntekijä omalla työpanoksellaan riittävästi tulosta aikaiseksi omien palkkakustannustensa kattamiseksi. Tällöin kyseeseen voi tulla normaali, henkilöön perustuva koeaikapurkutilanne, eikä kyse ole varsinaisesti tuotannollisista tai taloudellisista syistä.

Työntekijänkin on syytä muistaa, että myös hän on yhtä lailla sidottu laissa ilmaistuun kieltoon käyttää syrjiviä tai muutoin koeajan tarkoitukseen nähden epäasiallisia perusteita. Toki liikkumatila on varsin suuri, mutta lähtökohtaisesti esimerkiksi paremman tarjouksen saaminen toiselta työnantajalta ei itsessään muodosta asiallista koeaikapurkuperustetta.

Perustellako vai eikö

Työsopimuksen päättämismenettelyä koskevat työsopimuslain 9 luvun säännökset koskevat pääsääntöisesti myös koeaikapurkua. Koeaikapurun perusteen ilmoittamisen ympärillä on käyty vilkasta keskustelua jo vuosikaudet. Koeaikana tehtävää työsuhteen päättämistä ei ole nimenomaisesti rajattu työsopimuslain 9 luvun 5 §:n mukaisen perusteluvelvoitteen ulkopuolelle, mutta oikeuskäytännössä on nykyisenkin lain soveltamisaikana vahvistettu kanta, jonka mukaan työnantaja voi koeaikapurun suorittaessaan ilmoittaa perusteeksi yksinkertaisesti koeajan.

Työnantajan on silti järjestettävä kuulemistilaisuus ja lähtökohtaisesti työnantajan olisi myös ilmoitettava koeaikapurkuun johtavat tarkemmat syyt työntekijän niitä pyytäessä. Koeaika ei itsessään ole työsuhteen purkamisen syy, jonka vuoksi perusteluvelvoitteen lähtökohtaisuuden on katsottu puoltavan näkemystä, jonka mukaan myös koeaikapurun yhteydessä on päättämiseen johtaneita syitä täsmennettävä. Kyse on kuitenkin vain menettelyllisestä velvoitteesta, eikä sen rikkominen tee työsuhteen päättämisestä laitonta, mikäli purkamisen peruste on muutoin ollut asiallinen. Mahdollisessa riitatilanteessa esitetyt perusteet on kuitenkin kyettävä näyttämään toteen, joten huolellisuus ja täsmällisyys on perusteita esitettäessä paikallaan.

Vaaniva uhka vai aito mahdollisuus?

Henkilöstön tyytyväisyys lienee yksi menestyvän yrityksen keskeisimpiä tekijöitä, jonka vuoksi hyviin rekrytointeihin kannattaa panostaa. On niin työnantajan kuin työntekijänkin etu varmistua, että molemmat sopimuksen osapuolet ovat tyytyväisiä tilanteeseensa ja kykenevät selviytymään sopimuksen täyttämisestä. Työnantajan on syytä ottaa koeaika vakavasti ja käyttää sen suomat mahdollisuudet hyväkseen. Mikäli työntekijän soveltuvuus ja suoriutuminen koeaikana on toistuvasti kehnoa, on riski tuleville ongelmille todellinen. Samoin on asian laita myös työntekijän näkökulmasta. Jos työpäivät tuntuvat tervanjuonnilta jo sopimussuhteen alusta asti, löytynee oman potentiaalin valjastamiselle parempi ja soveltuvampi paikka toisaalta.

Koeajan keskeisten ehtojen täsmentymättömyys voi toisinaan johtaa koeajan vähäiseen tai varsin muodolliseen käyttöön. Koeaikapurku voidaan myös kokea kovinkin radikaalina ja äärimmäisenä tekona, vaikka koeaikajärjestelmän perimmäisenä tarkoituksena on ennen kaikkea pyrkimys työnantajan riskien pienentämiseen, joustavampaan työllistämiseen ja sitä kautta työntekijän aseman parantamiseen työmarkkinoilla.

Toimistomme auttaa mielellään työoikeudellisten kysymysten ratkomisessa ja selvittämään työyhteisöiden kinkkisiä tilanteita. Ottamalla yhteyttä asianajajiimme voimme yhdessä varmistaa, että työsopimusasiat tulevat hoidetuksi asianmukaisesti ja yrityksesi ja henkilöstösi resursseja edistävällä tavalla.


6.2.2019 - Kimmo Kajander -

Varatuomari vai ihan oikea tuomari?

”Jaa jaa, että vain varatuomari, meille ei kyllä kelpaa mikään muu kuin ihan oikea tuomari!” Näin totesi Peräkylän Pentti etsiessään elämänsä ensimmäistä ja viimeistä kertaa juristia valmistautuessaan siirtämään sukupolvenvaihdoksella elämäntyönsä ja kotitilansa tulevalle sukupolvelle.

Ja totta, suurin osa meistä ihmisistä tai varsinkin pienistä yrityksistä tarvitsee juridista erityisasiantuntemusta ehkä vain kerran elinkaarensa kuluessa. Tuolloin tarve onkin yleensä pakottava. Mutta voisiko varatuomari olla sittenkin juuri se oikea tuomari? Ja onko muuten edes mahdollista olla väärä juristi eli niin sanottu valejuristi?

Lakimies, juristi tai varsinkin maaseudulla ”tuomari” ovat yleistermejä toimijalle, joka jollakin tavalla on, kokee olevansa tai ainakin väittää olevansa perehtynyt lakiin ja oikeudellisten asioiden hoitoon. Yleisimmin Suomessa kyse on yliopistossa ylemmän oikeustieteen tutkinnon suorittaneesta henkilöstä. Ennen vanhaan kyse oli oikeustieteen kandidaatin (OTK) ja vuodesta 2005 alkaen oikeustieteen maisterin (OTM) tutkinnosta, jotka ovat siis käytännössä sama asia, ja joita edelsi välivaiheena ennen varanotaarin ja nyttemmin oikeusnotaarin tutkinnot. OTK- tai OTM-tutkinto on käytännössä minimiedellytys toimia joissakin julkisissa viroissa, kuten vaikkapa tuomioistuimen tuomarina.

Käytännössä mikään laki ei silti säädä oikeustieteen tutkintoa pakolliseksi saavutukseksi itsensä nimeämiseksi lakimieheksi tai juristiksi. On siis varsin mahdollista olla ns. ”valejuristi”, tai no, siis oikeastaan EI ole, koska lakimies tai juristi eivät ainakaan lain tasolla tarkoita yhtään mitään. Näin ei tosin välttämättä ole kauaa, mikäli nykyiseltä oikeusministeriltämme kysytään (https://yle.fi/uutiset/3-10601881). Jatkossa voikin siis olla mahdollista rikkoa lakia nimittämällä itseään lakimieheksi suorittamatta OTM-tutkintoa. Joka tapauksessa, pelkkä lakimies tai juristi käyntikortissa eivät vielä tarkoita lainopillisen avun tarvitsijan kannalta oikeastaan mitään. Menemättä tässä sen suuremmin yksityiskohtiin, itse etsisin hyvää juristia hakiessani käyntikortista varatuomarin lisäksi sanaa asianajaja.

Mutta tosiaan, mikä se varatuomari siis sitten on?

Varatuomari (VT) on aiemmin hovioikeuksien ja nykyisin oikeusministeriön alaisen tuomarinkoulutuslautakunnan myöntämä pysyvä arvonimi, jonka voi saada suorittamalla käräjänotaarina erikseen laissa säädetyn vuoden mittaisen tuomioistuinharjoittelun eli auskultoinnin. Auskultointi on perinteisesti merkinnyt vuoden mittaista jaksoa käräjäoikeudessa, mutta nykyään tuomioistuinharjoittelun voi suorittaa myös kahdessa osassa, puolet käräjäoikeudessa ja toisen puolen hovi- tai hallinto-oikeudessa.

Nykyinen varatuomarin arvonimi ei siis itsessään kerro lainkaan kantajansa nykyisestä osaamisesta, vaan ainoastaan siitä, että hän on joskus ollut vuoden ajan jossakin tuomioistuimessa töissä. Kun otetaan huomioon, että maassamme on tuhansia varatuomareita, joista osa on saanut varatuomarioppinsa ehkä kymmeniä vuosia sitten, voidaan todeta Peräkylän Pentin tokaisussa olevan vinhasti perää. Pelkkä titteli ei tee kenestäkään hyvää tai edes välttävän tasoista juristia ja myös hyväkin juridinen osaaminen vanhenee käytön puutteessa.

Auskultointi on kaiken lisäksi vuosien varressa muuttunut paljon ja myös auskultoinnin suorituspaikalla on suuri merkitys varatuomarin harjoittelustaan saamaan oppiin. Pienen kunnan jo lakkautetun käräjäoikeuden antama oppi on varmasti ollut eri asia kuin vaikkapa Varsinais-Suomen, Pirkanmaan tai Helsingin käräjäoikeuksien kaltaisten juttumääräjättiläisten varatuomarille nykyisellään tuottama rutiini. Aiempina vuosina auskultantti saattoi kuluttaa suuren osan vuodestaan vaikkapa maanmittausasioita käsitellen, ja olikin lähinnä tuurista kiinni minkälaiseen työyhteisöön auskultoiva käräjänotaari sattui pääsemään. Käräjäoikeuden toimintoja on nykyään keskitetty, tuomioistuimia on lakkautettu ja jäljelle jääneet virastot ovat kasvaneet huimasta sen myötä. Tuomioistuinten resursseja on kuitenkin kevennetty ja siksi myös käräjänotaarille kohdistuva paine ja luottamus ovat kasvaneet paljon.

Varatuomarin tittelin saaminen ei ole aivan läpihuutojuttu. Vuonna 2018 esimerkiksi Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa auskultoinnin suorittanut varatuomari on vain yhden vuoden aikana yksin ratkaisut noin 150 hakemusasiaa, vajaat 100 pientä tai vähän suurempaa summaarista riita-asiaa sekä 250 rikosasiaa (ehkä jopa yli 400 erillistä syytekohtaa), minkä lisäksi hän on päätöstä tai tuomiota antamatta käsitellyt kymmeniä muita asioita. Tämän lisäksi hän on saattanut osallistua törkeiden rikosten käsittelyyn kolmen tuomarin kokoonpanossa, määrännyt vankeusrangaistuksia lautamieskokoonpanon puheenjohtajana, pohtinut kokoonpanon jäsenenä lasten tapaamisoikeutta tai vaikkapa kiinteistökaupan riitaa – niin ja tietenkin vihkinyt useita aviopareja! Vaikka modernikaan varatuomari ei auskultoidessaan ole yksin koskaan käsitellytkään intressiltään erityisen suuria asioita, hän on silti joutunut harrastamaan valtavan määrän (eli noin 3 pääasiaratkaisua päivässä!) juridista päätöksentekoa ja kirjallista sekä suullista argumentointia – virkavastuulla. Pieni osa notaareista myös keskeyttää harjoitteluvuoden.

Entä sitten, jos avustajasi on varatuomari? Varsinkin jos hän on melko tuore sellainen, hän on varmasti ainakin joskus ollut jossakin määrin perillä juridiikasta. Kannattaa silti kysyä koska ja missä auskultointi on suoritettu. Joihinkin käräjäoikeuksiin kuten Varsinais-Suomen tai Espoon käräjäoikeus on ollut tilastollisesti hyvin vaikea päästä. Pelkkä auskultointipaikan saaminen, varsinkin eräistä tuomioistuimista, siis kertoo jo melko lailla henkilöstä. Toisaalta yli 15 vuotta sitten auskultoinut alalla muuten toimimaton henkilö ei tänään juristina ole juuri kadun miestä kummempi.

Niin miksi kehun varatuomareita? Ja Varsinais-Suomen käräjäoikeuden vaativaa mutta antoisaa tuomioistuinharjoittelua?

Tätä kirjoittaessa odotan malttamattomana, että tuomarinkoulutuslautakunta kokoontuisi seuraavan kerran noin kuukauden kuluttua arvioimaan auskultointisuoritustani Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa – on nimittäin varsin todennäköistä, että minäkin olen sen kokouksen jälkeen pitkän odotuksen ja uurastuksen jälkeen ihan oikea varatuomari.

Ei sentään Peräkylän Pentin mielestä vieläkään ihan yhtä hyvä kuin se oikea tuomari, mutta silti aika paljon tyhjää parempi sekin!


5.2.2019 - Antti Korkeakivi -

Milloin todistamisvelvollisuus murtaa liikesalaisuuden suojan?

Liikesalaisuuksilla on merkittävä rooli elinkeinoelämässä ja siksi niille annetaan oikeusjärjestyksessämme vahvaa suojaa.  Yksittäisissä tilanteissa liikesalaisuuden suoja voi kuitenkin väistyä tärkeämpänä pidettävän intressin tieltä. Yksi näistä tilanteista pohjautuu todistamisvelvollisuuteen tilanteessa, jossa erittäin tärkeät syyt puoltavat todistamista. Vastakkain ovat tällöin liikesalaisuuden paljastumisen seuraukset salaisuuden haltijalle ja salaisuuden paljastamisen merkitys todisteena.

Kysymys kuulukin: milloin erittäin tärkeät syyt velvoittavat todistamaan liikesalaisuudesta?

LÄHTÖKOHDAT

Oikeudenkäymiskaaren lähtökohtana on jokaisen velvollisuus luovuttaa asiakirja tuomioistuimelle todisteeksi. Tuomioistuin voi myös määrätä asiakirjan tuotavaksi tuomioistuimeen, jos sillä voi olla merkitystä näyttönä.

Sanotusta on olemassa poikkeuksia. Asianosainen voi kieltäytyä todistamasta liikesalaisuudesta esimerkiksi tilanteessa, jossa erittäin tärkeät syyt eivät puolla todistamista. Todistamisen tärkeyttä arvioitaessa huomion kohteena ovat niiden laatu, merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset niiden esittämisestä sekä muut olosuhteet.

Näyttötaakka todistamasta kieltäytymisen perusteista ja sitä tukevista seikoista on sillä, joka kieltäytyy todistamasta. Näyttökynnyksenä on ”todennäköiset syyt” eli ns. näyttöenemmyys.

SUOJAN MURTAMINEN – KKO 2019:7

Tausta ja kysymyksenasettelu

Liikesalaisuuden suojan suhdetta todisteen esittämisvelvollisuuden tärkeyteen käsiteltiin korkeimman oikeuden 30.1.2019 antamassa ratkaisussa KKO 2019:7.

Ratkaisun taustalla oli kantajien käräjäoikeudessa nostama kanne, jossa käräjäoikeutta oli pyydetty vahvistamaan kantajien ja vastaajien välisen osakassopimuksen mukainen lunastusoikeus tilanteessa, jossa vastaajat olivat väitetysti osakassopimuksen vastaisesti lakanneet työskentelemästä kohdeyhtiössä kokopäivätoimisesti. Kantajat olivat vaatineet, että vastaajien tulee esittää erinäisiä liikesalaisuuksia sisältäviä asiakirjoja, joiden avulla kantajat pyrkisivät osoittamaan vastaajien rikkoneen osakassopimuksen mukaista työskentelyvelvoitettaan. Vastaajat olivat kiistäneet vaatimuksen.

Korkeimmassa oikeudessa oli muun ohella kysymys siitä, puoltavatko erittäin tärkeät syyt liikesalaisuuksista todistamista, eli tuleeko vastaajien esittää kantajien vaatimat asiakirjat käräjäoikeudelle.  Kantajien lunastusoikeutta koskeva pääasia ei ollut käsittelyn kohteena, sillä se odotti korkeimman oikeuden ratkaisua tästä välikysymyksestä. 

Erittäin tärkeät syyt

Asian laatu

Korkein oikeus tukeutui ratkaisussaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun muuttamista koskevaan hallituksen esitykseen (HE 46/2014 vp) ja katsoi sen mukaisesti, että asian laadun merkitys on ratkaistava tapauskohtaisesti. Korkein oikeus totesi myös, että painoarvoa voidaan antaa sille, minkälainen ja kuinka suuri intressi on kyseessä.

Hallituksen esityksestä ilmenee lisäksi, että asian laatua voitaisiin harkita paitsi yleisen myös yksityisen eli lähinnä asianosaisen edun kannalta. Näin ollen esimerkiksi tavanomaisessa velkomuskanteessa intressin ei katsottaisi olevan yhtä suuri kuin ympäristövahinkoa koskevassa vahingonkorvausasiassa.

Todisteen merkitys

Korkein oikeus totesi todisteen merkityksen viittaavan siihen, kuinka olennaisesta todisteesta on kysymys. Samoin merkitystä todettiin olevan sillä, onko korvaavaa todistelua saatavissa.

Seuraukset

Korkeimman oikeuden mukaan todisteen esittämisen seurauksia on harkittava erityisesti sen kannalta, jonka hyväksi todistamiskielto on säädetty. Samoin harkinnassa olisi syytä ottaa huomioon todisteen vastaanottaminen suljetuin ovin ja määrääminen salassa pidettäväksi.

Hallituksen esityksestä ilmenee lisäksi, että harkinnassa voidaan ottaa huomioon sen asianosaisen intressit, jonka hyväksi todistamiskieltoa ei ole määrätty. Tällöin arvioinnin kohteena olisi se, millaista vahinkoa tai haittaa todisteen jääminen oikeudenkäynnin ulkopuolelle hänelle aiheuttaisi.

Muut olosuhteet

Niin sanotuilla muilla olosuhteilla korkein oikeus katsoi tarkoitettavan esimerkiksi asianosaisten tasa-arvoista kohtelua ja muita oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin liittyviä vaatimuksia.

Ratkaisu

Korkeimman oikeuden näkemyksen mukaan kantajien oikeus ajaa asiaansa, pyrkimys aineellisen totuuden selvittämiseen sekä mahdollisuus määrätä asiakirjat salassa pidettäväksi puolsivat asiakirjojen esittämisvelvollisuutta. Korkein oikeus myös arvioi liikesalaisuuksia sisältävät asiakirjat keskeiseksi näytöksi vastaajien työskentelyvelvoitteen väitettyä rikkomista koskien. Lisäksi korkein oikeus totesi, ettei asiassa ole esitetty näyttöä vahingosta, joka tietojen paljastamisesta kyseisessä oikeudenkäynnissä voisi seurata.

Edellä mainituin perustein korkein oikeus katsoi, että erittäin tärkeät syyt edellyttivät asiakirjojen esittämisvelvollisuuden ulottamista liikesalaisuuksia koskeviin asiakirjoihin ja velvoitti vastaajat luovuttamaan käräjäoikeudelle ne kantajien vaatimat asiakirjat, joiden korkein oikeus katsoi olevan vastaajien hallussa.

LOPUKSI

Korkeimman oikeuden ratkaisu oli varsin ymmärrettävä, kun otetaan huomioon todistamasta kieltäytyneen näyttövelvollisuus kieltäytymisen perusteista. Tässä tapauksessa todisteen esittämisvelvollisuus olisi mahdollisesti ollut vältettävissä, jos vastaajat olisivat kyenneet esittämään selvitystä vahingosta, jota tietojen paljastamisesta voisi seurata. Toisaalta vastaajien olisi tullut esittää selvitystä varoen, jotta he eivät olisi joutuneet samalla paljastamaan salassa pidettävää tietoa.

Nähtäväksi jääkin miten esittämisvelvollisuuden alaiset asiakirjat tulevat vaikuttamaan käräjäoikeuden harkintaan siitä, onko kantajille syntynyt oikeus vastaajien omistamien osakkeiden lunastamiseen työskentelyvelvoitteen rikkomisen perusteella. 


4.2.2019 - Joska Rytkönen -

Hampurilaisia ja immateriaalioikeutta

Uuden tuotteen kehittämisen jälkeen siihen liittyvien tavaramerkkien riittävän kattava rekisteröinti on ehdottoman tärkeää. Huolehtimalla tuotteen immateriaalioikeudellisesta suojasta varmistetaan esimerkiksi se, että toiset yritykset eivät voi oikeudettomasti hyödyntää tuotteen hyvää mainetta valmistamalla omaa tuotettaan samalla tai hyvin samankaltaisella nimellä. Tavaramerkin onnistunut rekisteröinti ei kuitenkaan tarkoita, että tavaramerkkiasiat ovat lopullisesti kunnossa ja immateriaaliasiat voitaisiin sen tuotteen kohdalta unohtaa. Tavaramerkkisuojan voi menettää muun muassa silloin, jos se on ollut tietyn ajan käyttämättä (useimmissa maissa 5 vuotta).

EU:n teollisoikeuksien virasto (EUIPO) päätyi alkuvuodesta ratkaisuun, jonka mukaan McDonald’s ravintolaketjun BIG MAC-tavaramerkki voidaan kumota merkin käyttämättömyyden perusteella. Ratkaisu voi kuulostaa lähtökohtaisesti hyvinkin erikoiselta, todennäköisesti aika moni meistä on maistanut kyseistä hampurilaista viimeisen viiden vuoden aikana. EUIPO ei kuitenkaan voi ratkaisunsa pohjaksi toimittaa katselmusta lähimmälle McDonald’sin autokaistalle, vaan tavaramerkin haltijan pitää pystyä itse näyttämään, että tavaramerkkiä on käytetty.

Tässä tapauksessa merkinhaltijan toimittama näyttö koostui tiedoista yhtiön internetsivuilla, oman henkilöstön allekirjoittamista lausunnoista, ravintolaesitteistä ja viittauksesta Big Mac-hampurilaista koskevan Wikipedia-artikkeliin. Yhtiön EUIPO:lle toimittama todistelu oli pääosin sisäisistä lähteistä, ja ainoaa ”ulkoista” todistetta, eli Wikipedia-sivujakin pystyy muokkaamaan kuka tahansa. Siten EUIPO:n mukaan ei siis esitetty riittävää näyttöä siitä, että McDonald’s oli käyttänyt BIG MAC-tavaramerkkiään viimeisen viiden vuoden aikana.

Kaikkien perinteisten torikioskien ei kuitenkaan välttämättä kannata uudistaa valikoimaansa versioilla Big Mac-hampurilaisesta. McDonald’s on ensinnäkin ilmoittanut aikovansa valittaa EUIPO:n päätöksestä. Toiseksi, yhtiöllä on voimassa useita kansallisia samansisältöisiä tavaramerkkejä sekä kirjoitusmuodossa ”Big Mac” rekisteröity EU-tavaramerkki.

Lopulta kyse ei tällä kertaa ollut siis siitä, että McDonald’s ei tosiasiassa olisi riittävästi huolehtinut rekisteröidyn tavaramerkkinsä käyttämisestä. Käytöstä esitetty näyttö oli vain riittämätöntä. Ehkäpä näytön keräämiseen oltaisiin myös kohdistettu tavaramerkin haltijan puolelta enemmän huomiota, jos kyseessä olisi ollut vähemmän tunnettu tuote? Tässä saatettiin luottaa liikaa oman tuotteen laajaan tunnettavuuteen. Mainittu päätös on joka tapauksessa erinomainen muistutus siitä, että omalle yritykselle arvokkaiden tavaramerkkien ja muiden immateriaalioikeuksien suojaamiseen ja suojan voimassaoloon tulee kiinnittää huomiota, vaikka niitä koskeva tuote sitten olisikin jo hyvin tunnettu.


1.2.2019 - Aino Roinisto -

Välimiesmenettelystä ja välimiesmenettelylain uudistustarpeesta

Oikeusministeri Antti Häkkänen kertoi viime viikon perjantaina Asianajajapäivässä, että nykyinen välimiesmenettelylaki kaipaa päivitystä, ja sen vuoksi ollaan käynnistämässä lain uudistaminen. Tavoitteena olisi saada Suomeen kansainvälisten standardien mukainen välimiesmenettelylaki. Tämä olisi nyt ajankohtaista, koska välimiesmenettelyn suosio on kansainvälisesti kasvanut ja Suomen kannalta olisi tärkeää saada houkuteltua myös kansainvälisiä liike-elämän riitoja ratkaistavaksi suomalaiseen välimiesmenettelyyn. Tällä nähtäisiin olevan yhteiskunnan kannalta positiivisia taloudellisia vaikutuksia.

Mutta minkä vuoksi kannattaisi valita välimiesmenettely, kun menettelyn kustannuksista ja välimiesten suurista palkkioista varoitellaan? Välimiesmenettelyllä on itseasiassa monia positiivisia puolia tavalliseen oikeudenkäyntiin verrattuna. Alla olen nostanut esille näitä näkökulmia:

  • Käsittely on nopeampaa kuin yleisissä tuomioistuimissa. Keskuskauppakamarin sääntöjen mukaisessa välimiesmenettelyssä tuomio on annettava korkeintaan yhdeksässä kuukaudessa ja nopeutetussa menettelyssä korkeintaan kolmessa kuukaudessa.
  • Riidalle saadaan heti lopullinen ratkaisu, koska valitusoikeutta ei ole.
  • Kustannukset ovat ennakoitavissa, koska riitaa ei voida jatkaa eri oikeusasteissa. Keskuskauppakamarin välimieslautakunta on myös vahvistanut välimiesten palkkioiden määrät sääntöjen mukaisissa menettelyissä. 
  • Menettely on salaista, joten liikesalaisuuksien suojelu ei ole ongelma.
  • Menettely on joustavaa, ja osapuolilla on mahdollisuus vaikuttaa mm. välimiesmenettelyn paikkaan, sovellettavaan lainsäädäntöön, välimiesten määrään ja välimiesten valintaan.
  • Menettelyssä voidaan varmistaa ratkaisijoiden asiantuntevuus kyseisen riidan osalta, kun voidaan valita sopivan kokemuksen omaava välimies ratkaisemaan asia.

Toisaalta joistain hyvistäkin puolista voi löytää toisenlaisen näkökulman. Voi syntyä pelko siitä, että lopullinen ratkaisu ei tyydytäkään, kun valitusmahdollisuutta ei ole. Kustannuksista voi myös olla useampaa eri mieltä, ja välimiesmenettelyn kustannustehokkuus riippuukin varmasti ratkaistavana olevasta riidasta. Varsinkin pienten yritysten kannattaa pohtia tarkkaan välityslausekkeen ottamista sopimuksiinsa, koska sopimuksen riitauttamisen kynnys voi kasvaa, kun tietää, että pienemmästäkin riidasta voi syntyä suhteellisen korkeat kustannukset. On huomattava, että joissakin sopimustyypeissä (esim. työsopimuksissa) välityslausekkeet ovat pätemättömiä, ja osapuolet voivat välityslausekkeesta huolimatta riitauttaa sopimuksen yleisessä tuomioistuimessa.

Välimiesmenettely on joka tapauksessa hyvin käyttökelpoinen ja useimmiten paras riidanratkaisutapa, kun kyse on erityisasiantuntevuutta vaativista, monimukaisista liike-elämän riitaisuuksista. 

Mikäli tarvitset neuvoja aiheeseen liittyen tai apua vaikkapa välityslausekkeiden käyttöön, älä epäröi ottaa yhteyttä asianajajiimme.


29.1.2019 - Mirja Ropo -

Virkavastuun realisoituminen

Pääsääntöisesti suomalainen virkamieskunta on säntillistä ja tekee työnsä luterilaisella työmoraalilla. Usein uutisointia seuratessa syntyy mielikuva, että niin halutessaan suomalainen virkamies saa kuitenkin harjoittaa mitä ihmeellisintä typeryyttä, eikä siitä yleensä seuraa mitään. Viime vuoden lopulla korkein oikeus antoi ennakkoratkaisun KKO 2018:90 koskien virkamiehen vastuuta. Siinä virkamies oli jättänyt tekemättä lain mukaiset tehtävänsä, mistä seurasi yhden lapsen kuolema ja neljän henkilön loukkaantuminen. Virkavastuu on paljon viljelty sana, erityisesti jos antaa virkamiehelle negatiivista palautetta, mutta se oikeastaan pitää sisällään?

Virkavastuu

Virkamiehet käyttävät julkista valtaa eli päättävät yksityisten eduista, oikeuksista ja velvollisuuksista. Lähtökohtana on, että julkista valtaa käyttää vain viranomainen. Sen vuoksi virkamiehille on säädetty yleistä oikeudellista vastuuta tiukempi vastuu, joka toimii takaajana sille, että virkamies hoitaa huolellisesti julkisen vallan käytön, joka kansalaisiin kohdistuu. Koska luottamushenkilöt ja kunnallishallinnon työntekijät käyttävät myös julkista valtaa, on rikosoikeudellinen virkavastuu ulotettu myös heihin. Yleisesti virkavastuu käsitetään rikosoikeudelliseksi vastuuksi. Virkavastuu voi kuitenkin realisoitua myös vahingonkorvausvastuuna ja kurinpidollisena vastuuna.

Virkavastuu toteutuu yleensä siten, että virkamies asetetaan syytteeseen yleisessä tuomioistuimessa. Oikeuspaikka on yleensä käräjäoikeus. Korkeimpien oikeuksien presidentit ja jäsenet sekä oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies vastaavat virkasyytteeseen valtakunnanoikeudessa.

Tyypillisimpiä rikoslaissa sanktioituja virkarikoksia ovat lahjuksen vastaanottaminen, virkasalaisuuden rikkominen, virka-aseman väärinkäyttäminen sekä virkavelvollisuuden rikkominen.

Virkarikoksista voidaan tuomita vankeutta tai sakkoa sekä virkarikoksille erityisenä rangaistuksina varoitus ja viraltapano. Varoitus voidaan antaa ainoana seuraamuksena, mutta viraltapano on aina sakon tai vankeuden ohella tapahtuva rangaistus.

Lähinnä laiminlyönteihin tai lainvastaisiin päätöksiin liittyvän oikeudellisen vastuun ohella virkamiehillä on laadullinen vastuu, joka liittyy viranhoidon eettisyyteen, tarkoituksenmukaisuuteen sekä yleensä hyvään hallintoon. Silloin kuin ei voida selvästi osoittaa lainvastaista toimintaa ja siitä seurannutta vahinkoa, kuten vaikkapa tarkoituksenmukaisuusharkinnassa saattaa olla, on seuraus yleensä huomautus.

Ilman rikosoikeudellista menettelyäkin virkamies voidaan irtisanoa henkilöstä johtuvalla syyllä erityisen painavalla perusteella. Tyypillisimpiä tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi luvaton poissaolo, työajan ja työvelvoitteen laiminlyönti, luvattomat sivutoimet, alkoholin väärinkäyttö ja sopimaton käyttäytyminen.

Tapaus virkavastuusta KKO 2018:90

Syytteessä ollut A toimi kunnan johtavana rakennustarkastajana. Hän oli saanut ympäristöministeriön sähköpostiviestin aiheesta "suurten hallien riskit" ja sen liitteenä kaksi onnettomuustutkintakeskuksen onnettomuusuhkailmoitusta, jotka koskivat aikaisemmin sortuneita urheilu- ja ratsastushalleja. A ei ryhtynyt viestin perusteella toimenpiteisiin. Vähän yli kahden ja puolen vuoden kuluttua kunnan alueella sortui ratsastusmaneesi, joka oli samanlainen kuin toinen ilmoituksissa mainituista halleista. Maneesin sortumisen vuoksi yksi lapsi kuoli ja neljä muuta henkilöä loukkaantui.

Maankäyttö- ja rakennuslaissa on säännös, jonka mukaan rakennustarkastajan velvollisuus on valvoa rakennuksen kunnossapitoa ja siihen liittyen välittää turvallisuusuhasta tieto rakennuksen kunnosta vastaavalle.  Kun A ei ollut välittänyt tuota tietoa edelleen, A:n katsottiin huolimattomuudesta laiminlyöneen virkavelvollisuutensa. Tekoa ei pidetty kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. A tuomittiin tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 30 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Ajatuksia virkavastuusta Suomessa

Korkein oikeus käsitteli asiaa siitä näkökulmasta, täyttyykö tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistö valvontavastuun laiminlyöntinä. Asia ratkaistiin siten, että todettiin maankäyttö- ja rakennuslaista ilmenevän valvontavastuun laiminlyönnin täyttävän virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistön. Syyttäjä oli syyttänyt käräjäoikeusvaiheessa jopa yhdestä kuolemantuottamuksesta ja neljästä vammantuottamuksesta sillä perusteella, että rakennustarkastaja olisi laiminlyönnillään huolimattomuudesta osaltaan aiheuttanut yhden henkilön kuoleman ja neljän muun vammautumisen. Siitä huolimatta viraltapanovaatimusta ei käsittääkseni ollut esitetty. Syytteet kuoleman- ja vammantuottamuksista hylättiin ja niitä ei enää hovioikeusvaiheessa käsitelty.

Kuten alussa jo todettua, suomalainen virkamieskunta on pääsääntöisesti varsin kelpoista. Tavallisin viraltapanotilanne lienee poliisimiehen humalaispäissään joko työajalla tai sen ulkopuolella tekemä rötöksen seuraamus. Edellä mainitutkin osoittavat toki virkamiehen kelpaamattomuutta viranhoitajaksi. Oma oikeustajuni ihmettelee, onko henkilö sopiva hoitamaan virkaa, jos henkilö on kategorisesti jättänyt tekemättä tehtävät, jotka tässä suoraan maankäyttö- ja rakennuslaissa kuuluvat hänelle. Mielelläni näkisin, että niin tässä, kuin monessa muussakin virkamieskuntaa koskevissa rangaistustilanteissa viraltapanoa harkittaisiin mieluummin kevyemmin. Ainakin itselläni se nostaisi arvostusta virassa pysyneitä kohtaan.


25.1.2019 - Anni Laukkanen -

Lakimies, juristi, asianajaja - heistä on moneksi?

Tänään vietetään Asianajajapäivää Helsingin Messukeskuksessa, minkä johdosta koinkin blogikirjoitukselleni hyväksi aiheeksi käsitellä hieman näitä oikeudellisen alan mystisiä nimikkeitä. Aihe ei juolahtanut mieleeni ainoastaan Asianajajapäivän, vaan myös kuluneella viikolla uutisiin nousseen lakimies-nimikkeen suojaamistarpeen johdosta.

Oikeudellista apua kaipaavalle oikeudellisen alan nimikkeet tuottavat herkästi päänvaivaa. On lakimiehiä, juristeja, asianajajia, varatuomareita, ja toisinaan vilahtaa vain kirjainyhdistelmiä OTM/OTK, VT ja AA. Osaavatko he kaikki auttaa, ovatko he kenties yksi ja sama henkilö vai kenen puoleen tulisi kääntyä?

Lähdetäänpä liikkeelle ihan aakkosten alusta:

Asianajaja on suojattu ammattinimike. Siten ainoastaan Suomen Asianajajaliittoon kuuluva voi käyttää nimikettä asianajaja (AA). Jotta taas voi tulla hyväksytyksi Asianajajaliiton jäseneksi, tulee suorittaa sekä ylempi oikeustieteellinen korkeakoulututkinto että erillinen asianajajatutkinto. Lisäksi lakimiestehtävistä tulee olla kokemusta vähintään neljä vuotta, joista kaksi vuotta asianajollisista tehtävistä. Eikä tässä vielä kaikki, sillä henkilöltä vaaditaan myös asianajajalain ja Asianajajaliiton sääntöjen mukaista sopivuutta asianajajan tehtäviin.

Juristi ja lakimies ovat yleisnimikkeitä oikeudellisella alalla toimiville henkilöille. Tällä hetkellä kyseiset nimikkeet eivät ole suojattuja ammattinimikkeitä, joten käytännössä itseään juristiksi tai lakimieheksi tituleeraava henkilö ei välttämättä ole päivääkään lukenut lakia. Kuluneella viikolla uutisoitiinkin juuri tähän liittyvästä huolenaiheesta ja oikeusministeriön hankkeesta, jonka tarkoituksena on ainakin lakimies-nimikkeen suojaaminen siten, että vain oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon eli oikeustieteen maisteritutkinnon suorittanut henkilö voisi kutsua itseään lakimieheksi.

OTM eli oikeustieteen maisteri, joka vielä vuoteen 2005 saakka oli nimikkeeltään oikeustieteen kandidaatti (OTK), on yliopistossa oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut henkilö. Kyseinen koulutus vaaditaan asianajalta, varatuomarilta ja lupalakimieheltä.

Varatuomari (VT) on arvonimi, joka myönnetään oikeustieteen maisteritutkinnon lisäksi käräjäoikeudessa ja mahdollisesti käräjäoikeuden lisäksi hovioikeudessa tai hallinto-oikeudessa yhteensä vuoden mittaisen tuomioistuinharjoittelun suorittaneelle henkilölle.

Jotta tämä nimikeviidakko ei kävisi liian helposti ymmärrettäväksi, saattaa siten olla tilanne, jossa henkilöä voitaisiin kutsua oikeutetusti kaikilla edellä mainituilla nimikkeillä. Edellä mainittujen lisäksi saattaa törmätä vielä myös lupalakimieheen, josta Juha taannoin kirjoitti oman artikkelinsa.

Tällä alalla on siten kaikenlaisia nimikkeitä tarjolla, mutta lopulta tärkeimmässä roolissa oikeudellista apua kaipaavalle on toki avustajan ammattitaito. Tosin asianajajan titteli ei ainakaan olisi pahitteeksi.


21.1.2019 - Tarmo Lensu -

Kiistelty ”irtisanomislaki” tulee voimaan 1. heinäkuuta 2019. Mitä jatkossa irtisanomistilanteissa voidaan ottaa huomioon?

Mikä työsopimuslaissa muuttuu?

Pienten työnantajien palveluksessa olevien työntekijöiden irtisanomista helpottava työsopimuslain muutos tulee voimaan 1. heinäkuuta 2019. Työnantajan henkilöstömäärä on jatkossa huomioitava työntekijästä johtuvaa irtisanomista arvioitaessa. Uudistus sisältyy paljon mediassa huomiota herättäneeseen työsopimuslain muutokseen, joka koskee työntekijän henkilöön liittyvää irtisanomisperustetta. Irtisanomisen taustalla tulee jatkossakin olla asiallinen ja painava syy, jonka arvioinnissa työnantajan koko kuitenkin vaikuttaa.

Työsuhteen päättäminen irtisanomalla on mahdollista työntekijästä johtuvasta syystä (individuaaliperuste) ja työnantajan toimintaedellytyksissä tapahtuneiden muutosten vuoksi (tuotannolliset ja taloudelliset perusteet). Irtisanomisperusteelta edellytetään kaikissa tilanteissa asiallisuutta ja painavuutta, olipa kysymys tuotannollisista ja taloudellisista syistä tai individuaaliperusteisesta irtisanomisesta.

Työntekijää ei saa irtisanoa ns. kielletyllä irtisanomisperusteella.  Esimerkiksi työntekijän sairautta ei voida pitää irtisanomisperusteena, ellei hänen työkykynsä ole vähentynyt olennaisesti ja niin pitkäaikaisesti, ettei työnantajalta voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista. Myöskään työntekijän osallistumista työtaistelutoimenpiteeseen, poliittisia mielipiteitä taikka työntekijän turvautumista oikeusturvakeinoihin ei pidetä sallittuina irtisanomisperusteina.

Uuden lakiesityksen (HE 227/2018 vp) perusteluissa erona on aikaisempaan oikeustilaan nähden ehdotus säätää nimenomaisesti siitä, että työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden lukumäärä olisi otettava erityisenä seikkana huomioon syyn asiallisuutta ja painavuutta koskevaa kokonaisharkintaa tehtäessä. Tarkoituksena on nykytilaan nähden korostaa työnantajan henkilöstömäärän merkitystä kokonaisharkinnassa siten, että pienten työnantajien erityiset olosuhteet saavat irtisanomisperusteen punninnassa nykyistä lakia ja oikeuskäytäntöä suuremman painoarvon.

1. heinäkuuta 2019 voimaan tulevan muutoksen jälkeen työsopimuslain 7 luvun 2 pykälä kuuluu seuraavasti:

”Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on kokonaisarvioinnissa otettava huomioon työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden lukumäärä sekä työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan.”

Hallituksen lakiesityksen mukaan tarkastelussa merkityksellisiä seurauksia voisivat olla ainakin 1) työyhteisön toimivuuden heikentyminen, 2) työnantajalle koituvat taloudelliset menetykset taikka 3) työnantajan ja työntekijän välinen luottamuspula.

Työyhteisön toimivuuden heikentymisen huomioiminen.

Hallituksen esityksessä työyhteisön toimivuuden heikentymisellä tarkoitetaan sitä, että pieni työyhteisö on herkempi häiriötilanteille ja työntekijän rikkeen tai laiminlyönnin seuraukset voivat heijastua koko työyhteisön toimintaan. Työnantajan pienen henkilöstökoon painoarvo irtisanomisperustetta koskevassa kokonaisharkinnassa korostuisi esimerkiksi tilanteessa, jossa työyhteisön ilmapiiri on pahoin tulehtunut työntekijän sellaisen menettelyn seurauksena, jota voidaan pitää työsuhteeseen liittyvien velvoitteiden vastaisena.

Taloudellisten menetysten huomioiminen.

Uudessa esityksessä kuvataan pienellä työnantajalla voivan olla heikommat mahdollisuudet kohdata sellaisia taloudellisia menetyksiä, jotka ovat seurausta työntekijän velvoitteiden rikkomisesta tai laiminlyönnistä taikka hänen työntekoedellytystensä heikentymisestä. Yksittäinenkin työntekijä voi menettelyllään aiheuttaa työnantajalleen niin suurta haittaa, että sillä on tuntuva vaikutus yrityksen taloudellisiin toimintaedellytyksiin.

 Aiheutuneen luottamuspulan huomioiminen.

Hallituksen esityksen mukaan työnantajan ja työntekijän välisellä luottamussuhteella voidaan katsoa olevan suurempi merkitys silloin, kun työnantajan henkilöstömäärä on pieni. Kun pieni työnantaja palkkaa työntekijöitä, työnantaja ja työntekijä ovat molemmat hyvin riippuvaisia toisistaan. Heidän keskinäisellä luottamuksellaan ja lojaliteetillaan on aivan erityinen merkitys.

Vaikka luottamuksen menettäminen on luonteeltaan pitkälti subjektiivinen kokemus, kokonaisarvion olisi perustuttava sellaisiin objektiivisesti havaittaviin syihin, joiden perusteella työsuhteen jatkamiselle ei voida katsoa olevan edellytyksiä. Työnantaja ei voi pätevällä tavalla vedota irtisanomisperustetta arvioitaessa sellaiseen luottamuspulaan, joka on aiheutunut syrjintäkiellon piirissä olevista asioista tai muusta epäasiallisesta seikasta, kuten esimerkiksi siitä, että työntekijä on kohdistanut oikeutettuja vaatimuksia velvoitteensa laiminlyöneeseen työnantajaan.

Mitä merkityksellisten seurausten huomioiminen käytännössä tarkoittaa?

Käytännössä irtisanomisen perusteena voisi olla esimerkiksi se, että työntekijä ei noudata työaikoja, laiminlyö työnantajan määräämiä työtehtäviä tai suorittaa niitä ohjeiden vastaisesti. Työsuhteeseen liittyvän velvoitteen rikkominen voi ilmetä myös sellaisena epäasiallisena käyttäytymisenä, joka vaikeuttaa pienen työnantajan ja työyhteisön toimintaa merkittävällä tavalla.

Työntekijää on ensin varoitettava ja myös muut vaihtoehdot selvitettävä.

Edellä mainituilla irtisanomistilanteissa huomioitavilla seikoilla ei tule olemaan jatkossakaan vaikutusta työnantajan varoitusvelvollisuuteen. Kuten nykyisin, myös jatkossa työnantajan on lähtökohtaisesti ennen irtisanomiseen ryhtymistä annettava työntekijälle mahdollisuus korjata menettelynsä (varoitus). Lisäksi työnantajan on selvitettävä, olisiko irtisanominen vältettävissä sijoittamalla työntekijä muuhun työhön.

 


15.1.2019 - Jyrki Prusila -

Risto Siilasmaan kirja Nokiasta – kiinnostavaa luettavaa sivusta seuranneelle

Mitä viime syksynä ilmestyneestä Risto Siilasmaan kirjasta Paranoidi optimisti nostettiin esille ja muistetaan? Kollektiivisesti varmaankin yhtäältä ylimmän johdon toimintatapoihin kohdistunut kritiikki ja toisaalta kummeksunta sen suhteen, että ylipäätään on avattu yksittäisen yhtiön sisäisiä asioita ja päätöksentekoa. Kysymys on niin tuoreista asioista, noin kymmenen vuoden periodista, ettei kirjaa voi pitää yrityshistoriana. Kuitenkin kirjalla on arvo tiettyjen tapahtumien dokumentoinnissa tuoreeltaan myös myöhempiä tarpeita varten ja erityisesti, koska kysymys on niin laajasti suomalaiseen liike-elämään ja kansallistunteeseen vaikuttaneesta yhtiöstä. Nokian osalta tämä oli jakso, joka alkoi Nokian perustettua Saloran kanssa yhtiön valmistamaan autopuhelimia ja päättyi Nokian myytyä mobiililiiketoimintansa. Tästä jaksosta kirja käsittää noin puolet.

Moni tuttavakin kysyi minulta, voiko tällaisen kirjan julkaista ja mitä mieltä siitä olen? Seurasin erityisesti verkkopuolta aikanaan läheltäkin. Nyt luettuani kirjan voin suositella sitä kuvauksena äärettömän vahvan markkina-aseman tuomista riskeistä sekä hyvän onnen tarpeellisuudesta liiketoiminnassa. Onnekkuuteen liittyy kuitenkin se kirjassakin esille tuotu ajatus, että onni kohtaa useammin asioihin valmistautunutta ja niistä perillä olevaa, joka voi tarttua nopeasti mahdollisuuksiin. Skenaarioajattelu tulee lukijalle tutuksi ja sopii vaihtoehtoihin valmistautuvan ajatusmaailmaan. Paranoidisuudesta tämä on kaukana, mutta hyväksyttäköön kirjan nimi jonakin sisäpiirin juttuna.

Kirja ei käsittele lainkaan aikaa, jolloin Nokiasta kasvoi maailmanluokan matkapuhelinyhtiö, joka toi puhelimiin uusia ominaisuuksia, ja jolloin haasteet ilmeisesti liittyivät lähinnä kykyyn vastata kysynnän imuun. Ilmeisesti tuon ajan seurauksena kasvoi usko omaan erehtymättömyyteen ja riippumattomuuteen muista toimijoista, mistä Siilasmaan kirja oikeastaan alkaa. Tuoretta hallituksen jäsentä (vuodesta 2008) oli hämmästyttänyt vähäinen huomio kilpailijaseurantaan, kun samalla hallitus huolehti ansiokkaasti muodollisuuksista ja oli kirjoittajan mukaan liian irti liiketoimintaan liittyvistä tiedoista. Tämä on ymmärrettävää, kun samanaikaisesti nautittiin pääsääntöisesti suuresta taloudellisesta menestyksestä ja ongelmat olivat tavallaan itse aiheutettuja ja liittyivät esimerkiksi tuotekehitykseen tai logistiikkaan. Kirjasta syntyy käsitys, että Nokia uskoi kykenevänsä päättämään yksin, millaisia puhelimia asiakkaat haluavat ostaa, miten he toimivat halutessaan lisäpalveluita esimerkiksi kartta- tai pankkipalveluita ja miten yrityksen oli organisoiduttava tarjotakseen peruspuhelimia ja älypuhelimia. Siilasmaan kirjan ansiona on tuoda esille terve epäilys suunnattoman menestyksen tuomista riskeistä ja suvereenin vallan vaikutuksesta kykyyn arvioida kriittisesti omaa toimintaa. Kaipasin kirjasta kyllä myös jonkinlaista analyysia optio-ohjelmien merkityksestä yrityskulttuuriin, mutta ehkä tämä olisi ollut relevantimpi kysymys Siilasmaan hallitusjaksoa edeltävältä ajalta.

Maallikosta oli kiinnostavaa lukea eri käyttöjärjestelmäprojekteista ja siitä, miten se johti valtavaan tuotekirjoon, joka puolestaan johti siihen, etteivät Nokian älypuhelimet olleet juuri kiinnostavia eripuolilla maailmaa toimiville sovelluskehittäjille. Väistämättä tulee mieleen Huhtamäen vuorineuvos Asko Tarkan kirjaamasta anekdootista Chicagossa pidetystä hätäkokouksesta, kun purukumiyhtiö Wrigleyn tuotesortimentti oli kasvanut viiteen eri tuotteeseen. Applen tuotesegmentti oli tietenkin eri, mutta johdonmukaisuus amerikkalaisilla vakuuttava.

Käyttöjärjestelmähankkeiden kuvauksen ohella on mielenkiintoista lukea yritysjärjestelyiden merkityksestä. Mielestäni niihin liittyy paljon onnea, joka voi johtua paitsi omasta etevyydestä myös kumppaneiden virhearvioista. Kirjassa ei pohdita liiemmälti sitä, miksi Microsoft toi markkinoille oman Surface-tabletin ja halusi myös yhtäkkiä ostaa puhelinvalmistuksen. Oliko taustalla kuitenkin arvio siitä, että puhelimet ja tabletit korvaisivat pc:t, jolloin Microsoftin olisi tullut kyetä tarjoamaan yksittäisille, jopa satojatuhansia käyttäjiä työllistäville asiakkailleen myös muuhun tietotekniikkaan integroidut puhelimet. Jos näin oli, oli kysymys onnenpotkusta Nokialle.

Kirjassa ei myöskään sanallakaan mainita niitä lahjusskandaaleja, jotka ilmenivät Siemensin toiminnassa. Oliko tällaista kulttuuria myös sen verkkoliiketoiminnassa, ei käy ilmi eikä minulla ole asiasta mitään tietoa. Operaattorikaupat eksoottisissa maissa aiheuttivat Telialle paljon harmia ja samat tahot omistajina ovat varmasti myöskin olleet verkkoliiketoiminnan asiakkaita. Vaikuttivatko mahdolliset riskit Siemensin päätöksentekoon ei selviä kuin Siemensin kirjoista, mutta epäselväksi ei jää, etteikö nimenomaan Siemens ollut halukas luopumaan osuudestaan edullisin ehdoin. Nokia osasi tarttua tilaisuuteen ja päättää keskittyä hieman tylsempään toimialaan.

Kuvaukset yrityskauppojen vaiheista ovat kiinnostavia ja hyvin uskottavia ja Siilasmaan ohjeet valmistautumisen merkityksestä repliikkejä myöten erinomaisia. Myös kirjan viimeinen osuus, jossa kerrotaan Alcatel-Lucent-yhtiön ostosta, on kiinnostava. Kirjassa siteerataan silloista talousministeri Emmanuel Macronia, jonka mukaan yhtiön myynti on askel oikeaan suuntaan ja todetaan, että yhtiössä oli erikseen jo todettu sen olevan liian pieni selviytymään yksin. Kirjassa taidettiin arvioida, että ostajaksi ei olisi kelvannut Ericsson, sillä kiinteiden verkkojen osalta toiminnat olisivat olleet päällekkäisiä ja johtaneet suureen saneeraukseen. Jos kirja kirjoitettaisiin nyt, olisi varmaan voitu ääneen lausua, että yhtiötä, jonka toimintaan kuuluu rakentaa ja ylläpitää mannertenvälisiä optisia kaapeleita, ei olisi Huaweille voitu edes myydä. Hienoa, että suomalainen yhtiö sopi ostajaksi.

Siilasmaan kirjaan kannattaa siis tarttua ja sivuuttaa olankohautuksella ne henkilöihin menevät kommentit, jotka lehdet siitä nostivat esille.


11.1.2019 - Aino Roinisto -

Kiistellyn EU:n tekijänoikeusdirektiivin tavoitteena tehokkaampi suoja digitaalisilla markkinoilla

EU:n tekijänoikeusdirektiivi eli direktiivi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla 2016/0280(COD) on ehdotus EU:n direktiiviksi, jonka tarkoituksena on yhdenmukaistaa EU:n tekijänoikeuslainsäädäntöä ja vahvistaa luovan työn tekijöiden oikeuksia. Tavoitteena on taata oikeudenmukainen palkkio taiteilijoille, toimittajille ja muille luovan työn tekijöille myös digitaalisessa ympäristössä. Aihe on todella ajankohtainen, koska internet on nykyään teosten pääasiallinen jakamispaikka. Euroopan parlamentin olisi tarkoitus äänestää direktiivistä lopullisesti tämän vuoden alussa.

Teosten tekijöiden oikeuksien suojeleminen jatkuvan digitekniikan kehityksen sivussa on osoittautunut haastavaksi. Vaikka nykyiset unionin tasolla säädetyt tekijänoikeuden puitteet olisivat yhä päteviä, vaikuttaa siltä, että tehokas oikeuksien suojelu vaatii uutta digitaalista ympäristöä koskevaa sääntelyä. Uudet tekijänoikeussäännöt pyrkivät siihen, että oikeuksien haltijat saisivat kohtuullisen korvauksen, kun heidän teoksiaan julkaistaan eri nettipalveluiden sivustoilla. Tavoitteena olisi myös helpottaa oikeudenloukkauksiin puuttumista.

Palvelut, joihin käyttäjät jakavat sisältöä, eivät tähän mennessä ole olleet vastuussa siitä, mikäli käyttäjät jakavat palvelussa tekijänoikeuksia loukkaavaa sisältöä. Direktiivin velvoittavat säännökset on suunniteltu kohdennettavan nimenomaan isoille verkkoalustoille ja digitaalisen sisällön koontipalveluille, kuten Google, YouTube, Facebook ja Twitter.

Kritiikiltä ei uusi direktiivi kuitenkaan ole onnistunut välttymään. Keskustelua ovat herättäneet esimerkiksi direktiivin artiklat 11 ja 13. Artikla 11 koskee lehtijulkaisujen suojaa. Säännös pyrkii takaamaan kustantajille oikeasuhteisen korvauksen, kun heidän uutisiaan käytetään muiden palveluntarjoajien digitaalisilla alustoilla (esim. uutisten koontipalvelu Google News). Sananvapautta ei kuitenkaan tällä säännöksellä haluta vaarantaa, joten uusi säännös ei koskisi artikkeleihin johtavien hyperlinkkien julkaisemista muutamalla saatesanalla. Kriitikkojen pelkona on, että uutisten jakaminen some- ja uutispalveluissa hankaloituisi kuitenkin liikaa. Toisaalta on pohdittu myös sitä, saisivatko journalistit osuuttansa lainkaan vai hyödyttäisikö säännös ainoastaan kustantajia.

Artikla 13 sen sijaan vaatii somepalveluiden tarjoajilta asianmukaisista korvauksista eli lisensseistä sopimista oikeudenhaltijoiden kanssa, joiden teoksia on palveluntarjoajan alustalla jaettu. Artikla vaatii myös palveluntarjoajia tekemään tehokkaita toimenpiteitä, että heidän palveluissa ei ole saatavissa tekijänoikeutta loukkaavia teoksia. Kritiikkiä on esitetty varsinkin siitä, että tällaisten loukkaavien teosten valvontaan liittyvien järjestelmien voi olla vaikea erottaa teokset, jotka hyväksytään tekijänoikeuden rajoitusten puitteissa, kuten meemit. Tämän vuoksi kriitikot ovat nimittäneet artiklaa ”meemikielloksi”.

Pian saamme nähdä, onnistutaanko uusi direktiivi saattamaan lopulta voimaan. Nykyään kun lähes kaikki teokset ovat saatavilla digitaalisessa muodossa, on digitaalista ympäristöä koskeva sääntely erittäin tärkeää oikeuksien turvaamiseksi. Toisaalta uudistuksiin saattaa liittyä myös monia ongelmia, joita voi olla hankalakin ennakoida. Ei sinänsä ihme, sillä uudistukset toisivat merkittäviä uusia vastuita verkkoalustoille. Toivon mukaan uudella direktiivillä ei kuitenkaan onnistuta suhteettomasti vaikeuttamaan tiedonhakua ja tiedon levittämistä internetissä.


9.1.2019 - Antti Saari -

Hankintamenettelyn keskeyttäminen – milloin se on mahdollista?

Huomaatko hankintayksikön edustajana, että toteutettu ja tarjousvertailuun saakka edennyt hankinta on tehty virheellisesti ja että tekisi mieli painaa peruuta-nappulaa? Hankintalaki säätelee, millä edellytyksillä hankintayksikkö voi keskeyttää hankintamenettelyn. Hankintalain mukaan hankintamenettelyn keskeyttäminen on mahdollista todellisesta ja perustellusta syystä. Hankintamenettelyn keskeyttäminen ei saa vaikuttaa syrjivästi ehdokkaisiin tai tarjoajiin eikä hankintamenettelyä ole hyväksyttävää aloittaa ilman aikomusta tehdä hankintasopimusta.

Hankintalain mukaan hankintamenettely voidaan keskeyttää vain todellisesta ja perustellusta syystä. Hankintayksikön on tehtävä hankinnan keskeyttämisestä kirjallinen päätös, missä hankintayksikkö esittelee ja perustelee hankintamenettelyn keskeyttämisen syyt siten, että ehdokas tai tarjoaja pystyy arvioimaan hankintayksikön toiminnan lainmukaisuuden.

Perusteet hankinnan keskeyttämiselle

Hankintamenettelyn keskeyttäminen on mahdollista kolmen kriteerin täyttyessä:

  1. hankintamenettely voidaan keskeyttää vain todellisesta ja perustellusta syystä;
  2. hankinnan keskeyttäminen ei saa vaikuttaa syrjivästi ehdokkaisiin tai tarjoajiin; ja
  3. hankintamenettelyä ei ole hyväksyttävää aloittaa ilman aikomusta tehdä hankintasopimusta, esimerkiksi markkinatilanteen kartoittamiseksi.

Pääsääntönä on, että aloitettu hankintamenettely tulee toteuttaa sellaisenaan. EU-oikeuden ja markkinaoikeuden oikeuskäytännössä on kuitenkin suhtauduttu suopeasti hankintamenettelyn keskeyttämiseen, jos keskeyttämiselle on ollut hyväksyttävä syy. Salliva suhtautuminen hankintamenettelyn keskeyttämiseen juontaa juurensa EU-oikeuden oikeuskäytännöstä, jonka mukaan hankinnan keskeyttämistä ei ensinnäkään ole rajattu ainoastaan poikkeuksellisiin tapauksiin. Toisekseen hankintamenettelyn keskeyttäminen ei vaadi vakavia syitä eikä hankintayksiköllä kolmanneksi ole EU-oikeudesta johtuvaa ehdotonta velvollisuutta viedä hankintamenettelyä päätökseen.

Sekä EU-oikeudellisessa että kansallisessa oikeuskäytännössä juridiset kysymykset ovat pääosin liittyneet todellisten ja perusteltujen syiden olemassaolon arviointiin. Oikeuskäytännössä hyväksyttäviä syitä hankinnan keskeyttämiselle ovat olleet muun muassa tarjouspyynnön tulkinnanvaraiseksi tai virheelliseksi osoittautuminen, hankintayksikön muuttunut rahoitustilanne taikka hankintatarpeen muuttuminen. Hyväksyttävää ei sen sijaan ole ollut se, että hankintayksikkö päättää kilpailutusprosessin aikana toteuttaa hankinnan omana työnään taikka hankinnan keskeyttämisellä pyritään kiertämään lain säännösten soveltamista tai estämään tarjoajaa saamasta oikeussuojaa.

Mitä jos hankintamenettely joudutaan keskeyttämään?

Mikäli hankintayksikkö katsoo, että sillä on hankintalain nojalla oikeus keskeyttää hankintamenettely, sen on tehtävä hankinnan keskeyttämistä koskeva erillinen päätös valitusosoituksineen ja annettava se tiedoksi hankintamenettelyyn osallistuneille ehdokkaille ja tarjoajille. Hankintayksikön päätöksestä on mahdollista valittaa markkinaoikeuteen. Hankintamenettelyn keskeytyspäätöksessä on kuvattava hankinnan keskeyttämisen syyt sillä tarkkuudella, että ehdokas tai tarjoaja voi arvioida, onko hankintayksikkö noudattanut hankintalainsäädännön velvoitteita hankinnan keskeyttämisessä.

Keskeytetyn hankintamenettelyn jälkeen hankintayksikkö voi aloittaa hankinnan uudelleen, mutta sen on kiinnitettävä erityistä huomiota ehdokkaiden ja tarjoajien tasapuoliseen kohteluun.


4.1.2019 - Anni Laukkanen -

Askeleen lähempänä tulolähdejaon poistamista?

Yrittäjä ei välttämättä yritystoimintaa harjoittaessaan pysähdy heti ensimmäisenä miettimään, millä tavalla tämän juuri tietystä toiminnasta saadun tulon verotus toimitetaan. Yritystoiminta voikin sisältää luonteeltaan hyvin erilaisia toimintoja, ja niiden verotuksenkin toimittaminen tapahtuu nykyisin eri tavoilla.

Yhteisöjen verotuksessa tulot jaetaan nykyisin elinkeinotoiminnan, maatalouden ja muun toiminnan tulolähteisiin. Eri tulolähteiden verotettavat tulot lasketaan eri verolakien eli elinkeinoverolain (EVL), maatilatalouden tuloverolain (MVL) ja tuloverolain (TVL) perusteella. Nykyisin yhden tulolähteen tappiollista tulosta ei voi vähentää toisen tulolähteen positiivisesta tulosta. Yksinkertaisessa esimerkkitilanteessa muoviämpäreitä elinkeinotoiminnakseen valmistava osakeyhtiö saa siten ämpäreiden myynnistä EVL:n mukaan verotettavaa tuloa, mutta samalla yhtiöllä saattaisi olla vuokratuloja ulkopuoliselle vuokratusta kiinteistöstä, jonka verotus toimitettaisiin taas TVL:n mukaan. Mikäli tällainen vuokraustoiminta olisikin tappiollista, syntyneitä tappioita ei kuitenkaan ole mahdollista vähentää muoviämpäreiden myynnistä saaduista tuloista.

Tulolähdejaon aiheuttamista ongelmakohdista on käyty keskustelua jo 2000-luvun alusta lähtien, ja erilaisten työryhmien toimesta asiaa onkin pohdittu ja ratkaisuvaihtoehtoja punnittu paljon. Vihdoin on päästy siihen tilanteeseen, että 29.11.2018 hallitus antoi eduskunnalle esityksen laeiksi elinkeinotulon verottamisesta annetun lain, tuloverolain ja eräiden muiden lakien muuttamisesta (HE 257/2018). Lain on tarkoitus tulla voimaan 1. heinäkuuta 2019. Ehdotuksen mukaan verovuodesta 2020 toimitettavasta verotuksesta lähtien yhteisön kaikki toiminta ja tulot maataloutta lukuun ottamatta kuuluvat elinkeinotoiminnan tulolähteeseen eli yhteisön tulo verotetaan EVL:n mukaan. Muutos koskee muun muassa osakeyhtiöitä ja osuuskuntia. Sen sijaan asunto-osakeyhtiöiden, keskinäisten kiinteistöosakeyhtiöiden ja esimerkiksi yleishyödyllisten yhteisöjen verotuksessa tulolähdejako ei muutu. Edellä esittämäni esimerkkitilanne näyttäytyisikin lakimuutoksen johdosta sellaisena, että vuokraustoiminnassa aiheutuneet tappiot saataisiinkin vähentää muoviämpäreiden myynnistä saaduista tuloista. Yhtiön verotettava tulo siten pienenisi.

Lakimuutos ei kuitenkaan ratkaisisi kaikkia tulolähdejaon aiheuttamia tulkintaongelmia, ja lakimuutosta koskevissa lausunnoissa onkin todettu sen mahdollisesti vain siirtävän tulolähteiden välisiä tulkintaongelmia omaisuuslajien välisiksi. Hallituksen esityksessä yhteisöjen verotukseen luodaan nimittäin uusi ”muun omaisuuden” omaisuuslaji sen johdosta, että yhteisön omistuksessa saattaa olla myös sellaista omaisuutta, joka ei käyttötarkoitukseltaan vastaa minkään elinkeinotoiminnan nykyisen omaisuuslajin laissa säädettyä määritelmää. Omaisuus, joka ei palvele yhteisön tulonhankkimistoimintaa, kuuluisi siten jatkossa elinkeinotulolähteen muuhun omaisuuteen. EVL:iin lisättäisiin uusi säännös, jonka mukaan tällaisen muun omaisuuden luovutuksesta syntyneiden tappioiden vähentämistä rajoitettaisiin elinkeinotulolähteessä osakkeiden ja yhtiöosuuksien osalta. Tällaisen omaisuuden luovutuksesta syntyneet tappiot saataisiin vähentää muun omaisuuden luovutuksesta syntyneistä voitoista verovuonna ja viitenä seuraavana verovuonna. Kritiikkiä on osakseen noussut tähän liittyen sen johdosta, että esimerkiksi kiinteistön välillinen omistus kiinteistöosakeyhtiön osakeomistuksen kautta asettuisi vähentämisrajoituksen johdosta eri asemaan kuin yhtiön omistaessa kiinteistön suoraan.

Lakiuudistus keventää yhteisöjen hallinnollista taakkaa, kun yhteisön ei tarvitsisi enää jaotella tulostaan kahdeksi erilliseksi verotettavan tulon laskelmaksi. Päällimmäisenä uudistus toisi yhteisöille kuitenkin mahdollisuuden vähentää kaikki tulonhankkimismenot ja vähennyskelpoiset korkomenot elinkeinotulolähteen tuloista. 

Tulolähdejaon poistaminen on laaja yhteisöjen verotukseen kohdistuva uudistus, ja tässä kirjoituksessa on ensisijaisesti nostettu esiin uudistuksen vaikutus tappioiden vähentämiseen. Mikäli aihe vei mukanaan, pääset lukemaan hallituksen esityksen kokonaisuudessaan tästä.