Lukander & Ruohola Oy Asianajotoimisto

EN | SE | DE

Blogi

Tämä on Asianajotoimisto Lukander Ruohola HTO Oy:n blogi. Kirjoittajina toimivat toimistomme asianajajat ja kirjoitukset käsittelevät juridisia aiheita laidasta laitaan - joskus vähän laidan ulkopuoleltakin. Otamme kiinni ajankohtaisiin aiheisiin ja nostamme esiin mielenkiintoisia kysymyksiä myös ei-niin-ajankohtaisista juridisista aiheista.

Vastuu

Tagit

15.1.2019 - Jyrki Prusila -

Risto Siilasmaan kirja Nokiasta – kiinnostavaa luettavaa sivusta seuranneelle

Mitä viime syksynä ilmestyneestä Risto Siilasmaan kirjasta Paranoidi optimisti nostettiin esille ja muistetaan? Kollektiivisesti varmaankin yhtäältä ylimmän johdon toimintatapoihin kohdistunut kritiikki ja toisaalta kummeksunta sen suhteen, että ylipäätään on avattu yksittäisen yhtiön sisäisiä asioita ja päätöksentekoa. Kysymys on niin tuoreista asioista, noin kymmenen vuoden periodista, ettei kirjaa voi pitää yrityshistoriana. Kuitenkin kirjalla on arvo tiettyjen tapahtumien dokumentoinnissa tuoreeltaan myös myöhempiä tarpeita varten ja erityisesti, koska kysymys on niin laajasti suomalaiseen liike-elämään ja kansallistunteeseen vaikuttaneesta yhtiöstä. Nokian osalta tämä oli jakso, joka alkoi Nokian perustettua Saloran kanssa yhtiön valmistamaan autopuhelimia ja päättyi Nokian myytyä mobiililiiketoimintansa. Tästä jaksosta kirja käsittää noin puolet.

Moni tuttavakin kysyi minulta, voiko tällaisen kirjan julkaista ja mitä mieltä siitä olen? Seurasin erityisesti verkkopuolta aikanaan läheltäkin. Nyt luettuani kirjan voin suositella sitä kuvauksena äärettömän vahvan markkina-aseman tuomista riskeistä sekä hyvän onnen tarpeellisuudesta liiketoiminnassa. Onnekkuuteen liittyy kuitenkin se kirjassakin esille tuotu ajatus, että onni kohtaa useammin asioihin valmistautunutta ja niistä perillä olevaa, joka voi tarttua nopeasti mahdollisuuksiin. Skenaarioajattelu tulee lukijalle tutuksi ja sopii vaihtoehtoihin valmistautuvan ajatusmaailmaan. Paranoidisuudesta tämä on kaukana, mutta hyväksyttäköön kirjan nimi jonakin sisäpiirin juttuna.

Kirja ei käsittele lainkaan aikaa, jolloin Nokiasta kasvoi maailmanluokan matkapuhelinyhtiö, joka toi puhelimiin uusia ominaisuuksia, ja jolloin haasteet ilmeisesti liittyivät lähinnä kykyyn vastata kysynnän imuun. Ilmeisesti tuon ajan seurauksena kasvoi usko omaan erehtymättömyyteen ja riippumattomuuteen muista toimijoista, mistä Siilasmaan kirja oikeastaan alkaa. Tuoretta hallituksen jäsentä (vuodesta 2008) oli hämmästyttänyt vähäinen huomio kilpailijaseurantaan, kun samalla hallitus huolehti ansiokkaasti muodollisuuksista ja oli kirjoittajan mukaan liian irti liiketoimintaan liittyvistä tiedoista. Tämä on ymmärrettävää, kun samanaikaisesti nautittiin pääsääntöisesti suuresta taloudellisesta menestyksestä ja ongelmat olivat tavallaan itse aiheutettuja ja liittyivät esimerkiksi tuotekehitykseen tai logistiikkaan. Kirjasta syntyy käsitys, että Nokia uskoi kykenevänsä päättämään yksin, millaisia puhelimia asiakkaat haluavat ostaa, miten he toimivat halutessaan lisäpalveluita esimerkiksi kartta- tai pankkipalveluita ja miten yrityksen oli organisoiduttava tarjotakseen peruspuhelimia ja älypuhelimia. Siilasmaan kirjan ansiona on tuoda esille terve epäilys suunnattoman menestyksen tuomista riskeistä ja suvereenin vallan vaikutuksesta kykyyn arvioida kriittisesti omaa toimintaa. Kaipasin kirjasta kyllä myös jonkinlaista analyysia optio-ohjelmien merkityksestä yrityskulttuuriin, mutta ehkä tämä olisi ollut relevantimpi kysymys Siilasmaan hallitusjaksoa edeltävältä ajalta.

Maallikosta oli kiinnostavaa lukea eri käyttöjärjestelmäprojekteista ja siitä, miten se johti valtavaan tuotekirjoon, joka puolestaan johti siihen, etteivät Nokian älypuhelimet olleet juuri kiinnostavia eripuolilla maailmaa toimiville sovelluskehittäjille. Väistämättä tulee mieleen Huhtamäen vuorineuvos Asko Tarkan kirjaamasta anekdootista Chicagossa pidetystä hätäkokouksesta, kun purukumiyhtiö Wrigleyn tuotesortimentti oli kasvanut viiteen eri tuotteeseen. Applen tuotesegmentti oli tietenkin eri, mutta johdonmukaisuus amerikkalaisilla vakuuttava.

Käyttöjärjestelmähankkeiden kuvauksen ohella on mielenkiintoista lukea yritysjärjestelyiden merkityksestä. Mielestäni niihin liittyy paljon onnea, joka voi johtua paitsi omasta etevyydestä myös kumppaneiden virhearvioista. Kirjassa ei pohdita liiemmälti sitä, miksi Microsoft toi markkinoille oman Surface-tabletin ja halusi myös yhtäkkiä ostaa puhelinvalmistuksen. Oliko taustalla kuitenkin arvio siitä, että puhelimet ja tabletit korvaisivat pc:t, jolloin Microsoftin olisi tullut kyetä tarjoamaan yksittäisille, jopa satojatuhansia käyttäjiä työllistäville asiakkailleen myös muuhun tietotekniikkaan integroidut puhelimet. Jos näin oli, oli kysymys onnenpotkusta Nokialle.

Kirjassa ei myöskään sanallakaan mainita niitä lahjusskandaaleja, jotka ilmenivät Siemensin toiminnassa. Oliko tällaista kulttuuria myös sen verkkoliiketoiminnassa, ei käy ilmi eikä minulla ole asiasta mitään tietoa. Operaattorikaupat eksoottisissa maissa aiheuttivat Telialle paljon harmia ja samat tahot omistajina ovat varmasti myöskin olleet verkkoliiketoiminnan asiakkaita. Vaikuttivatko mahdolliset riskit Siemensin päätöksentekoon ei selviä kuin Siemensin kirjoista, mutta epäselväksi ei jää, etteikö nimenomaan Siemens ollut halukas luopumaan osuudestaan edullisin ehdoin. Nokia osasi tarttua tilaisuuteen ja päättää keskittyä hieman tylsempään toimialaan.

Kuvaukset yrityskauppojen vaiheista ovat kiinnostavia ja hyvin uskottavia ja Siilasmaan ohjeet valmistautumisen merkityksestä repliikkejä myöten erinomaisia. Myös kirjan viimeinen osuus, jossa kerrotaan Alcatel-Lucent-yhtiön ostosta, on kiinnostava. Kirjassa siteerataan silloista talousministeri Emmanuel Macronia, jonka mukaan yhtiön myynti on askel oikeaan suuntaan ja todetaan, että yhtiössä oli erikseen jo todettu sen olevan liian pieni selviytymään yksin. Kirjassa taidettiin arvioida, että ostajaksi ei olisi kelvannut Ericsson, sillä kiinteiden verkkojen osalta toiminnat olisivat olleet päällekkäisiä ja johtaneet suureen saneeraukseen. Jos kirja kirjoitettaisiin nyt, olisi varmaan voitu ääneen lausua, että yhtiötä, jonka toimintaan kuuluu rakentaa ja ylläpitää mannertenvälisiä optisia kaapeleita, ei olisi Huaweille voitu edes myydä. Hienoa, että suomalainen yhtiö sopi ostajaksi.

Siilasmaan kirjaan kannattaa siis tarttua ja sivuuttaa olankohautuksella ne henkilöihin menevät kommentit, jotka lehdet siitä nostivat esille.


11.1.2019 - Aino Roinisto -

Kiistellyn EU:n tekijänoikeusdirektiivin tavoitteena tehokkaampi suoja digitaalisilla markkinoilla

EU:n tekijänoikeusdirektiivi eli direktiivi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla 2016/0280(COD) on ehdotus EU:n direktiiviksi, jonka tarkoituksena on yhdenmukaistaa EU:n tekijänoikeuslainsäädäntöä ja vahvistaa luovan työn tekijöiden oikeuksia. Tavoitteena on taata oikeudenmukainen palkkio taiteilijoille, toimittajille ja muille luovan työn tekijöille myös digitaalisessa ympäristössä. Aihe on todella ajankohtainen, koska internet on nykyään teosten pääasiallinen jakamispaikka. Euroopan parlamentin olisi tarkoitus äänestää direktiivistä lopullisesti tämän vuoden alussa.

Teosten tekijöiden oikeuksien suojeleminen jatkuvan digitekniikan kehityksen sivussa on osoittautunut haastavaksi. Vaikka nykyiset unionin tasolla säädetyt tekijänoikeuden puitteet olisivat yhä päteviä, vaikuttaa siltä, että tehokas oikeuksien suojelu vaatii uutta digitaalista ympäristöä koskevaa sääntelyä. Uudet tekijänoikeussäännöt pyrkivät siihen, että oikeuksien haltijat saisivat kohtuullisen korvauksen, kun heidän teoksiaan julkaistaan eri nettipalveluiden sivustoilla. Tavoitteena olisi myös helpottaa oikeudenloukkauksiin puuttumista.

Palvelut, joihin käyttäjät jakavat sisältöä, eivät tähän mennessä ole olleet vastuussa siitä, mikäli käyttäjät jakavat palvelussa tekijänoikeuksia loukkaavaa sisältöä. Direktiivin velvoittavat säännökset on suunniteltu kohdennettavan nimenomaan isoille verkkoalustoille ja digitaalisen sisällön koontipalveluille, kuten Google, YouTube, Facebook ja Twitter.

Kritiikiltä ei uusi direktiivi kuitenkaan ole onnistunut välttymään. Keskustelua ovat herättäneet esimerkiksi direktiivin artiklat 11 ja 13. Artikla 11 koskee lehtijulkaisujen suojaa. Säännös pyrkii takaamaan kustantajille oikeasuhteisen korvauksen, kun heidän uutisiaan käytetään muiden palveluntarjoajien digitaalisilla alustoilla (esim. uutisten koontipalvelu Google News). Sananvapautta ei kuitenkaan tällä säännöksellä haluta vaarantaa, joten uusi säännös ei koskisi artikkeleihin johtavien hyperlinkkien julkaisemista muutamalla saatesanalla. Kriitikkojen pelkona on, että uutisten jakaminen some- ja uutispalveluissa hankaloituisi kuitenkin liikaa. Toisaalta on pohdittu myös sitä, saisivatko journalistit osuuttansa lainkaan vai hyödyttäisikö säännös ainoastaan kustantajia.

Artikla 13 sen sijaan vaatii somepalveluiden tarjoajilta asianmukaisista korvauksista eli lisensseistä sopimista oikeudenhaltijoiden kanssa, joiden teoksia on palveluntarjoajan alustalla jaettu. Artikla vaatii myös palveluntarjoajia tekemään tehokkaita toimenpiteitä, että heidän palveluissa ei ole saatavissa tekijänoikeutta loukkaavia teoksia. Kritiikkiä on esitetty varsinkin siitä, että tällaisten loukkaavien teosten valvontaan liittyvien järjestelmien voi olla vaikea erottaa teokset, jotka hyväksytään tekijänoikeuden rajoitusten puitteissa, kuten meemit. Tämän vuoksi kriitikot ovat nimittäneet artiklaa ”meemikielloksi”.

Pian saamme nähdä, onnistutaanko uusi direktiivi saattamaan lopulta voimaan. Nykyään kun lähes kaikki teokset ovat saatavilla digitaalisessa muodossa, on digitaalista ympäristöä koskeva sääntely erittäin tärkeää oikeuksien turvaamiseksi. Toisaalta uudistuksiin saattaa liittyä myös monia ongelmia, joita voi olla hankalakin ennakoida. Ei sinänsä ihme, sillä uudistukset toisivat merkittäviä uusia vastuita verkkoalustoille. Toivon mukaan uudella direktiivillä ei kuitenkaan onnistuta suhteettomasti vaikeuttamaan tiedonhakua ja tiedon levittämistä internetissä.


9.1.2019 - Antti Saari -

Hankintamenettelyn keskeyttäminen – milloin se on mahdollista?

Huomaatko hankintayksikön edustajana, että toteutettu ja tarjousvertailuun saakka edennyt hankinta on tehty virheellisesti ja että tekisi mieli painaa peruuta-nappulaa? Hankintalaki säätelee, millä edellytyksillä hankintayksikkö voi keskeyttää hankintamenettelyn. Hankintalain mukaan hankintamenettelyn keskeyttäminen on mahdollista todellisesta ja perustellusta syystä. Hankintamenettelyn keskeyttäminen ei saa vaikuttaa syrjivästi ehdokkaisiin tai tarjoajiin eikä hankintamenettelyä ole hyväksyttävää aloittaa ilman aikomusta tehdä hankintasopimusta.

Hankintalain mukaan hankintamenettely voidaan keskeyttää vain todellisesta ja perustellusta syystä. Hankintayksikön on tehtävä hankinnan keskeyttämisestä kirjallinen päätös, missä hankintayksikkö esittelee ja perustelee hankintamenettelyn keskeyttämisen syyt siten, että ehdokas tai tarjoaja pystyy arvioimaan hankintayksikön toiminnan lainmukaisuuden.

Perusteet hankinnan keskeyttämiselle

Hankintamenettelyn keskeyttäminen on mahdollista kolmen kriteerin täyttyessä:

  1. hankintamenettely voidaan keskeyttää vain todellisesta ja perustellusta syystä;
  2. hankinnan keskeyttäminen ei saa vaikuttaa syrjivästi ehdokkaisiin tai tarjoajiin; ja
  3. hankintamenettelyä ei ole hyväksyttävää aloittaa ilman aikomusta tehdä hankintasopimusta, esimerkiksi markkinatilanteen kartoittamiseksi.

Pääsääntönä on, että aloitettu hankintamenettely tulee toteuttaa sellaisenaan. EU-oikeuden ja markkinaoikeuden oikeuskäytännössä on kuitenkin suhtauduttu suopeasti hankintamenettelyn keskeyttämiseen, jos keskeyttämiselle on ollut hyväksyttävä syy. Salliva suhtautuminen hankintamenettelyn keskeyttämiseen juontaa juurensa EU-oikeuden oikeuskäytännöstä, jonka mukaan hankinnan keskeyttämistä ei ensinnäkään ole rajattu ainoastaan poikkeuksellisiin tapauksiin. Toisekseen hankintamenettelyn keskeyttäminen ei vaadi vakavia syitä eikä hankintayksiköllä kolmanneksi ole EU-oikeudesta johtuvaa ehdotonta velvollisuutta viedä hankintamenettelyä päätökseen.

Sekä EU-oikeudellisessa että kansallisessa oikeuskäytännössä juridiset kysymykset ovat pääosin liittyneet todellisten ja perusteltujen syiden olemassaolon arviointiin. Oikeuskäytännössä hyväksyttäviä syitä hankinnan keskeyttämiselle ovat olleet muun muassa tarjouspyynnön tulkinnanvaraiseksi tai virheelliseksi osoittautuminen, hankintayksikön muuttunut rahoitustilanne taikka hankintatarpeen muuttuminen. Hyväksyttävää ei sen sijaan ole ollut se, että hankintayksikkö päättää kilpailutusprosessin aikana toteuttaa hankinnan omana työnään taikka hankinnan keskeyttämisellä pyritään kiertämään lain säännösten soveltamista tai estämään tarjoajaa saamasta oikeussuojaa.

Mitä jos hankintamenettely joudutaan keskeyttämään?

Mikäli hankintayksikkö katsoo, että sillä on hankintalain nojalla oikeus keskeyttää hankintamenettely, sen on tehtävä hankinnan keskeyttämistä koskeva erillinen päätös valitusosoituksineen ja annettava se tiedoksi hankintamenettelyyn osallistuneille ehdokkaille ja tarjoajille. Hankintayksikön päätöksestä on mahdollista valittaa markkinaoikeuteen. Hankintamenettelyn keskeytyspäätöksessä on kuvattava hankinnan keskeyttämisen syyt sillä tarkkuudella, että ehdokas tai tarjoaja voi arvioida, onko hankintayksikkö noudattanut hankintalainsäädännön velvoitteita hankinnan keskeyttämisessä.

Keskeytetyn hankintamenettelyn jälkeen hankintayksikkö voi aloittaa hankinnan uudelleen, mutta sen on kiinnitettävä erityistä huomiota ehdokkaiden ja tarjoajien tasapuoliseen kohteluun.


4.1.2019 - Anni Laukkanen -

Askeleen lähempänä tulolähdejaon poistamista?

Yrittäjä ei välttämättä yritystoimintaa harjoittaessaan pysähdy heti ensimmäisenä miettimään, millä tavalla tämän juuri tietystä toiminnasta saadun tulon verotus toimitetaan. Yritystoiminta voikin sisältää luonteeltaan hyvin erilaisia toimintoja, ja niiden verotuksenkin toimittaminen tapahtuu nykyisin eri tavoilla.

Yhteisöjen verotuksessa tulot jaetaan nykyisin elinkeinotoiminnan, maatalouden ja muun toiminnan tulolähteisiin. Eri tulolähteiden verotettavat tulot lasketaan eri verolakien eli elinkeinoverolain (EVL), maatilatalouden tuloverolain (MVL) ja tuloverolain (TVL) perusteella. Nykyisin yhden tulolähteen tappiollista tulosta ei voi vähentää toisen tulolähteen positiivisesta tulosta. Yksinkertaisessa esimerkkitilanteessa muoviämpäreitä elinkeinotoiminnakseen valmistava osakeyhtiö saa siten ämpäreiden myynnistä EVL:n mukaan verotettavaa tuloa, mutta samalla yhtiöllä saattaisi olla vuokratuloja ulkopuoliselle vuokratusta kiinteistöstä, jonka verotus toimitettaisiin taas TVL:n mukaan. Mikäli tällainen vuokraustoiminta olisikin tappiollista, syntyneitä tappioita ei kuitenkaan ole mahdollista vähentää muoviämpäreiden myynnistä saaduista tuloista.

Tulolähdejaon aiheuttamista ongelmakohdista on käyty keskustelua jo 2000-luvun alusta lähtien, ja erilaisten työryhmien toimesta asiaa onkin pohdittu ja ratkaisuvaihtoehtoja punnittu paljon. Vihdoin on päästy siihen tilanteeseen, että 29.11.2018 hallitus antoi eduskunnalle esityksen laeiksi elinkeinotulon verottamisesta annetun lain, tuloverolain ja eräiden muiden lakien muuttamisesta (HE 257/2018). Lain on tarkoitus tulla voimaan 1. heinäkuuta 2019. Ehdotuksen mukaan verovuodesta 2020 toimitettavasta verotuksesta lähtien yhteisön kaikki toiminta ja tulot maataloutta lukuun ottamatta kuuluvat elinkeinotoiminnan tulolähteeseen eli yhteisön tulo verotetaan EVL:n mukaan. Muutos koskee muun muassa osakeyhtiöitä ja osuuskuntia. Sen sijaan asunto-osakeyhtiöiden, keskinäisten kiinteistöosakeyhtiöiden ja esimerkiksi yleishyödyllisten yhteisöjen verotuksessa tulolähdejako ei muutu. Edellä esittämäni esimerkkitilanne näyttäytyisikin lakimuutoksen johdosta sellaisena, että vuokraustoiminnassa aiheutuneet tappiot saataisiinkin vähentää muoviämpäreiden myynnistä saaduista tuloista. Yhtiön verotettava tulo siten pienenisi.

Lakimuutos ei kuitenkaan ratkaisisi kaikkia tulolähdejaon aiheuttamia tulkintaongelmia, ja lakimuutosta koskevissa lausunnoissa onkin todettu sen mahdollisesti vain siirtävän tulolähteiden välisiä tulkintaongelmia omaisuuslajien välisiksi. Hallituksen esityksessä yhteisöjen verotukseen luodaan nimittäin uusi ”muun omaisuuden” omaisuuslaji sen johdosta, että yhteisön omistuksessa saattaa olla myös sellaista omaisuutta, joka ei käyttötarkoitukseltaan vastaa minkään elinkeinotoiminnan nykyisen omaisuuslajin laissa säädettyä määritelmää. Omaisuus, joka ei palvele yhteisön tulonhankkimistoimintaa, kuuluisi siten jatkossa elinkeinotulolähteen muuhun omaisuuteen. EVL:iin lisättäisiin uusi säännös, jonka mukaan tällaisen muun omaisuuden luovutuksesta syntyneiden tappioiden vähentämistä rajoitettaisiin elinkeinotulolähteessä osakkeiden ja yhtiöosuuksien osalta. Tällaisen omaisuuden luovutuksesta syntyneet tappiot saataisiin vähentää muun omaisuuden luovutuksesta syntyneistä voitoista verovuonna ja viitenä seuraavana verovuonna. Kritiikkiä on osakseen noussut tähän liittyen sen johdosta, että esimerkiksi kiinteistön välillinen omistus kiinteistöosakeyhtiön osakeomistuksen kautta asettuisi vähentämisrajoituksen johdosta eri asemaan kuin yhtiön omistaessa kiinteistön suoraan.

Lakiuudistus keventää yhteisöjen hallinnollista taakkaa, kun yhteisön ei tarvitsisi enää jaotella tulostaan kahdeksi erilliseksi verotettavan tulon laskelmaksi. Päällimmäisenä uudistus toisi yhteisöille kuitenkin mahdollisuuden vähentää kaikki tulonhankkimismenot ja vähennyskelpoiset korkomenot elinkeinotulolähteen tuloista. 

Tulolähdejaon poistaminen on laaja yhteisöjen verotukseen kohdistuva uudistus, ja tässä kirjoituksessa on ensisijaisesti nostettu esiin uudistuksen vaikutus tappioiden vähentämiseen. Mikäli aihe vei mukanaan, pääset lukemaan hallituksen esityksen kokonaisuudessaan tästä.