Lukander & Ruohola Oy Asianajotoimisto

EN | SE | DE

Blogi

Tämä on Asianajotoimisto Lukander Ruohola HTO Oy:n blogi. Kirjoittajina toimivat toimistomme asianajajat ja kirjoitukset käsittelevät juridisia aiheita laidasta laitaan - joskus vähän laidan ulkopuoleltakin. Otamme kiinni ajankohtaisiin aiheisiin ja nostamme esiin mielenkiintoisia kysymyksiä myös ei-niin-ajankohtaisista juridisista aiheista.

Vastuu

Tagit

8.5.2019 - Matti Kökkö

Orjakontrahtinormi

Asioita ajettaessa varttuneempikin tieteenharjoittaja joutuu välillä tarkistamaan tietojaan tai luulojaan oikeuskirjallisuudesta. Siinä yhteydessä tulee joskus silmäiltyä kirjoja vähän laajemminkin kuin juuri sen yksittäisen seikan osalta, joka aiheen kirjaan tarttumiselle antoi. Tällöin toisinaan huomaa, että alan kirjallisuudesta voi löytyä aika värikkäitäkin ilmauksia ja kannanottoja, jotka ovat mukavaa vastapainoa yltiöasiallisen lakitekstin lukemiselle.

Viime viikolla kävi juuri näin, törmäsin kursiivilla kirjoitettuun sanaan ”orjakontrahtinormi.” Kiinnostus heräsi saman tien. Selvisi, että kyseessä on edelleen voimassa oleva säännös, joka todella kielii nykykatsannon valossa varsin erikoisista arvoista ja käsityksistä.

Tämä orjakontrahtinormi on Avioliittolain 64 §. Avioliittolaki täyttää ensi kuussa 90 vuotta ja tämän säännöksen osalta voitaneen todeta, että sen huomaa. Lakiteksti kuuluu seuraavasti: ”Jos puoliso avustaa toista puolisoa tämän ansiotoiminnassa ja tahtoo siitä saada korvauksen, on hänen näytettävä, että siitä oli sovittu tai että korvausta oli tarkoitettu annettavaksi tahi että sen suorittamista työn laatuun ja muuten olosuhteisiin katsoen on pidettävä kohtuullisena.”

Säännös johtaa siis siihen, että puolison oikeus saada tekemästään työstä korvausta puolisoltaan rajoittuu siihen, että työ on ansiotoiminnassa avustamista ja silloinkin työtä tehneen on näytettävä, että korvauksen maksamisesta on sovittu tai vähintäänkin sitä on tarkoitettu annettavaksi tai sitä on pidettävä olosuhteisiin nähden kohtuullisena. Ei siis riitä, että puoliso osoittaa tehneensä työtä. Juuri tätä pidettiin lain esitöissä tärkeänä ja tarpeellisena poikkeuksena siihen yleiseen periaatteeseen, että jokaisella on oikeus saada tekemästään työstä palkkaa silloinkin, kun sen maksamisesta ei ole nimenomaisesti sovittu.

Lainkohdan perustelut ovat lähes tulkoon hupaisaa, ehkä jonkun mielestä tragikoomistakin luettavaa. Sukupuolten välisestä tasa-arvosta ei niitä kirjoitettaessa todellakaan ole ollut tietoa. Parhaita paloja: ”Jos nyt vaimo, joka lakiehdotuksen mukaan on velvollinen kykynsä mukaan ottamaan osaa perheen elatukseen, ilman muuta niin kuin vieras työntekijä olisi oikeutettu vaatimaan mieheltään työpalkkaa, kävisi sangen vaikeaksi laskea, mitä hänen tulisi rahassa saada, varsinkin kun miehen tulot jo ovat elatuksena tulleet hänen hyväkseen.” ja ”Monessa tapauksessa olisi vaimon vaatimus saada työstään korvausta täydellinen yllätys miehelle, joka ei ole katsonut itsellään olevan syytä olettaa, että sellainen vaatimus tehtäisiin.” ja vielä ”Ei ole myöskään jätettävä huomioon ottamatta, että vaimo yleensä saa tilaisuuden puheenaolevaan työhön ainoastaan laiminlyömällä kodin hoidon, josta hoidosta hänelle ei ole tuleva erityistä palkkaa.”

Näiden perustelujen pohjalta säädetty lainsäännös on siis edelleen voimassa olevaa oikeutta. Lain säätämisen ajankohtana kysymyksessä oli selvästi miehensuojasäännös. Vaimon tehtävänä oli olla miehensä ilmainen työntekijä. Mikään ei tietenkään estä soveltamasta säännöstä myös vaimon hyväksi, kun itse lakiteksti sentään on sukupuolineutraali.

Käytännössä tämän orjakontrahtinormin soveltaminen on jäänyt vähäiseksi. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että Avioliittolain ei ole katsottu estävän puolisoa olemasta varsinaisessa työsuhteessa myös puolisoonsa, jos työsuhteen tunnusmerkistö muuten täyttyy. Tällä tavalla siis päästään orjuuden kurimuksesta!

Tässä kirjoituksessa viitattu teos on Aulis Aarnion ja Urpo Kankaan Perhevarallisuusoikeus (2010).