27.2.2019

KKO 2019:13 Ikuisuus päättyi 116 vuoden kuluttua irtisanomalla

Ikuisuudella voidaan yleiskielessä tarkoittaa joko ajan ulkopuolista olevaisuutta tai sitten hieman maallisemmin vain ääretöntä määrää aikaa. Ääretön taas on matematiikan ja filosofian keskeinen termi. Esimerkiksi joukko-opissa joukkoa kutsutaan äärettömäksi, jos se sisältää rajattoman määrän eri alkioita.  Ikuisuus siis sisältää rajattoman määrään mitä tahansa aikayksikkö? Väärin! Korkein oikeus päätti juuri, että ikuisuus sisälsi tasan 116 vuotta. Vai päättikö?

Jopa valtamedioiden otsikoissa irvailtu korkeimman oikeuden ennakkopäätös on mielestäni pääosin hyvin perusteltu ja perinteisen sopimusoikeuden poikkeusoppeja oivallisesti vahvistavan ratkaisu, joka ottaa kantaa siihen, oliko vuonna 1895 solmittu ”ikuinen vastikkeeton jauhatusoikeus” ollut todella ikuinen vai mahdollisesti jollakin tavalla irtisanottavissa vuonna 2011.

Asiassa ei toisin sanoen ole lainkaan kysymys ihmismieltä vuosituhansien ajan askarruttaneen matemaattis-filosofisen käsitteen pohtimisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, voiko ja missä tilanteessa aidosti ja varmuudella pysyväksi eli ikuiseksi tarkoitetun sopimuksen sittenkin irtisanoa.

Muistutan vielä ystävällisesti muillekin kuin sopimusteoreetikoille sopimussidonnaisuuden olevan sopimusoikeuden aivan ehdoton piinkova kulmakivi. Jos lupaat jotakin, se on pidettävä – pacta sunt servanda – mutta ei kai sentään ikuisesti?

Tapauksen keskeinen oikeusohje on se, että jopa ikuiseksi tarkoitettu sopimus voi olla irtisanottavissa jos sopimuksen toimintaympäristö muuttuu olennaisesti toiseksi kuin mitä se oli sopimusta solmittaessa, vaikka sopimukseen ei sisältyisi minkäänlaista mainintaa irtisanomismahdollisuudesta.

Mistään erityisen kevytkenkäisestä irtisanomistulkinnasta ei kuitenkaan ole missään nimessä kysymys.

Ensimmäiseksi korkein oikeus on arvioinnissaan antanut merkitystä sille, että kyseessä oli oikeus (kotijauhatus), jonka merkitys nyky-yhteiskunnassa oli irtisanomishetkellä ollut täysin mitätön suhteutettuna siihen elintärkeään rooliin, mikä sillä oli saattanut olla sopimuksen solmimisen hetkellä tai vaikkapa vielä kyseisen sopimuksen ehdittyä kypsään 45 vuoden ikään joskus viime sotiemme aikana.

Toiseksi oikeus on huomioinut, että mainittua sopimuksen tuottamaa oikeutta oli tosiasiallisesti viime vuosina käytetty vain erittäin vähäisissä määrin. Jauhatusoikeuden ylläpitämisestä oli näin ollen aiheutunut sopimuskumppanille suhteeton rasitus oikeuden todelliseen hyväksikäyttöön nähden.

Kolmanneksi sopimuksen irtisanonut osapuoli oli tarjonnut sopimuskumppaneilleen kompensaatioita irtisanomisen johdosta. Korvaussummat olivat perustuneet menetetyn oikeuden todelliseen toteutuneeseen käyttömäärään.

Pienen särön perusteluihin luo mielestäni kuitenkin se, että ratkaisun perustelukappaleissa mainitaan erikseen: ”Osa oikeudenhaltijoista hyväksyi tarjouksen tai muutoin teki sopimuksen korvauksista.” Tästä viattoman ja narratiivisen tuntuisesta seikasta ratkaisun perustelukappaleisiin nostettuna saattaa kärkäs mieli kuitenkin löytää sopimusoikeuden karmivan irvikuvan  – vaikuttaako todella kolmansien sopimusosapuolten joukkotahto jatkossa jollakin tavalla sitovasti eri mieltä olevien osapuolten oikeuksiin? Muistutan vielä toisesta sopimusoikeuden teorian piinkovasta kulmakivestä, joka on sopimusvapaus.

Irtisanomisajan kohtuullisen pituuden perusteluissa korkein oikeus edelleen mielestäni hieman laiskottelee kun se on katsonut, että vaikka erityisesti ikuiseksi tarkoitetun ja jo erittäin huomattavan pitkän ajan voimassa olleen sopimuksen kohtuullinen irtisanomisaika voisi olla jopa vuosia, tässä tapauksessa vain hieman yli kuuden kuukauden mittainen irtisanomisaika on ollut kohtuullinen.  Ja perustelu tälle? Tismalleen sama seikka, joka pääasiassa ratkaisi irtisanomisoikeudenkin: sopimuksen pitkään kestänyt vähäinen merkitys edunsaajille.

Ajatus on tietenkin looginen, mutta kysymykseksi jää kuitenkin se, voisiko siis olla sellainenkin ikuinen sopimus, jonka voi irtisanoa, vaikka sen merkitys ei olisikaan vähäinen irtisanojan epäonniselle sopimuskumppanille? Jos sopimuksen vähäiseksi muuttunut merkitys on ilmeisen keskeinen ja tärkeä vaatimus, mutta samalla seikalla arvioiden irtisanomisen on kuitenkin saanut suorittaa hyvin nopeasti, missä olosuhteissa sitten olisi katsottava kohtuullinen irtisanomisaika vuosien mittaiseksi? Vai riittäisivätkö mainitut suhteeton rasitus tai riittäväksi arvioitu tarjottu kompensaatio siis yksin mahdollisiksi perusteiksi irtisanoa ikuinen sopimus?

Nykyään harva edes kuvittelee tekevänsä ikuisia isältä pojalle siirtyviä sopimuksia. Tästäkin huolimatta hyvinkin pitkiä, jopa kymmenien vuosien sopimussuhteita solmitaan edelleen.

Suosittelenkin olemaan jatkossakin erityisen tarkkana mitä varsinkin pitkäkestoisiksi tarkoitettuihin sopimuksiinne kirjaatte olosuhdemuutoksista ja muista irtisanomisehdoista!

Lähde: KKO 2019:13 (https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/precedent/1549974715006.html)

 

 

Kimmo Kajander