Vanheneeko oikeus vaatia ositusta?
Avioliitto purkautuu joko avioeron tai toisen puolison kuoleman seurauksena. Kun avioeroa koskeva asia on vireillä tai kun avioliitto on purkautunut, omaisuuden ositus on toimitettava, jos puoliso tai kuolleen puolison perillinen sitä vaatii. Jos puolisoilla ei ole avio-oikeutta toistensa omaisuuteen, toimitetaan osituksen sijasta omaisuuden erottelu.
Avioliittolain mukainen oikeus vaatia ositusta avioliiton purkauduttua ei ole sidoksissa määräaikaan. Oikeus vaatia osituksen toimittamista ei siten lähtökohtaisesti vanhene. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, että puoliso voi ajan kulumisen ja passiivisuuden perusteella menettää oikeutensa vaatia omaisuuden ositusta. Arvioitaessa ajan kulumisen ja passiivisuuden merkitystä, huomiota on kiinnitetty muun ohella siihen, onko osituksen lykkääntymiselle hyväksyttäviä syitä. Tavanomaista esimerkiksi on se, että leski elää joskus vuosikymmeniäkin jakamattomassa pesässä eikä ositusta tänä aikana toimiteta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että ositusvaateesta olisi luovuttu.
Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2001:56 katsonut, että pesänjakajan tulee ratkaista kysymys siitä, onko puoliso menettänyt passiivisuutensa johdosta oikeuden vaatia ositusta. Ositusvaateen menettämisen edellytyksiin ei ratkaisussa otettu kantaa.
Helsingin hovioikeus on 8.5.2020 antamassaan ratkaisussa Helsingin HO 8.5.2020 662 ottanut kantaa ositusvaateen vanhentumiseen ja siihen, millä perusteilla oikeuden ositusvaateen esittämiseen voi menettää. Ratkaisu ei ole vielä lainvoimainen. Finlex-palvelussa julkaistussa ratkaisussa hovioikeus on ensinnäkin katsonut, että ositusvaade ei ole sidoksissa määräaikaan ja se ei siten lähtökohtaisesti vanhene. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että ositusvaateen menettäminen voi kuitenkin painavilla perusteilla olla ajan kulumisen ja passiivisuuden vuoksi mahdollista.
Hovioikeuden ratkaisu on johdonmukainen oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen kanssa ja ratkaisussa on myös viittaukset aihealueen keskeiseen oikeuskirjallisuuteen.
Hovioikeuden ratkaistavana olevassa tapauksessa ositusta koskeva vaatimus oli esitetty ensimmäisen kerran yli 40 vuotta avioeron jälkeen. Puolisoiden omaisuus oli muodostunut ainoastaan koti-irtaimistosta. Asiassa ei ollut tullut esiin sellaisia syitä, joiden vuoksi vaatimuksen esittämisen lykkäämistä näin pitkäksi ajaksi voitaisiin pitää perusteltuna huomioiden myös se, että kyse oli koti-irtaimistosta. Ositusvaateen esittäneen tahon puoliso ja myöhemmin tämän perilliset ovat puheena olevissa olosuhteissa perustellusti voineet olla siinä käsityksessä, että toinen puoliso on luopunut avio-oikeuteen perustuvista vaatimuksistaan.
Hovioikeus katsoi, että kyseisessä tapauksessa oli painavia perusteita katsoa ositusvaade menetetyksi. Hovioikeus otti painavien perusteiden arvioinnissa huomioon muun ohella avioliiton purkautumisesta kuluneen ajan, ositusvaatimuksen esittämisen viivästymisen syyt, ositettavaksi vaaditun omaisuuden laadun ja olosuhteet kokonaisuudessaan. Hovioikeus katsoi, että puoliso oli passiivisuutensa ja ajan kulumisen perusteella luopunut oikeudestaan vaatia ositusta. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.
