25.3.2022

Voidaanko työehtosopimuksen alueellista rajoitusta soveltaa arvioidessa työn olennaista ja pysyvää vähentymistä?

Jos työehtosopimus määrää alueellisen rajoituksen koskien työnantajan velvollisuutta tarjota työtä työsuhteessa olevalle, tuntuu sen soveltaminen hyvin yksiselitteiselle. Työoikeudelliset asiat voivat välillä olla kuitenkin hyvin monitulkintaisia.

Tuoreessa tapauksessa yhtiö X oli irtisanonut A:n työsopimuksen vedoten työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaisiin tuotannollisiin ja taloudellisiin syihin. Työsuhteeseen sovellettavan työehtosopimuksen mukaan työnantajan velvollisuus tarjota työtä työsuhteessa olevalle rajoittuu työkohteisiin, joissa työntekijä voi päivittäin käydä työssä vakituisesta asunnostaan käsin. Asiaa alettiin käsitellä Helsingin käräjäoikeudessa, kun A vaati kanteessaan korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen katsoen, että yhtiöllä oli tuotannollinen ja taloudellinen tarve työntekijöiden vähentämiseen. A valitti ratkaisusta hovioikeuteen, ja X vaati valituksen hylkäämistä vedoten työehtosopimuksessa sovittuun työn tarjoamisvelvollisuuden alueelliseen rajoitukseen. X:n mukaan työn vähentymisen olennaisuutta ja pysyvyyttä täytyi tarkastella työehtosopimuksessa määritellyn alueen, eikä yhtiön koko toimialueen osalta.

Kuten hovioikeus, niin myös korkein oikeus ratkaisi asian toisin. Korkeimman oikeuden ennakkotapauksessa KKO 2022:17 kiisteltiin siitä, oliko työsopimuslain mukaista korvausta koskevassa asiassa otettava huomioon työehtosopimuksessa mainittu alueellinen rajoitus, kun arvioitiin tarjolla olevan työn olennaista ja pysyvää vähentymistä.


Ensimmäiseksi korkein oikeus otti kantaa taloudellisia ja tuotannollisia irtisanomisperusteita koskevaan sääntelyyn sekä niiden tulkintaan. Sovellettavat lainkohdat tässä olivat työsopimuslain 7 luvun 1 §:n yleissäännöksen lisäksi saman luvun 3 ja 4 §. Kyseisen luvun 3 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen, kun tarjolla oleva työ on taloudellisista tai tuotannollisista syistä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. 7 luvun 4 § taas määrää, että työntekijälle on ensisijaisesti tarjottava hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Mikäli tällaista ei ole tarjolla, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä.

Siis, jotta työsopimus voitaisiin irtisanoa tuotannollisilla ja taloudellisilla perusteilla, tulee työnantajan ensin osoittaa, että tarjolla oleva työ on olennaisesti ja pysyvästi vähentynyt. Tätä harkitaan työsopimuksen ehtojen mukaisesti. Mikäli työnantaja ei voi tarjota työsopimuksen mukaista työtä, tulee työntekijälle tarjota vastaavaa työtä. Mikäli tämäkään ei ole mahdollista, tulee työntekijälle tarjota työntekijän koulutusta, ammattitaitoa tai kokemusta vastaavaa työtä. Korkeimman oikeuden mukaan työsuhteen irtisanomiselle on lain mukaiset perusteet vain tapauksessa, jossa kaikki edellä kuvatut irtisanomisen edellytykset tulevat täytetyksi.

Seuraavaksi korkein oikeus käsitteli alueellista rajoittamista työehtosopimuksessa. Asiaa lähdettiin käsittelemään työsopimuslain 13 luvun 6 §:n 1 momentilla, jonka mukaan sopimus, jolla vähennetään työntekijälle työsopimuslain mukaan tulevia oikeuksia, on mitätön, ellei työsopimuslaista muuta johdu. Tästä pääsäännöstä voidaan kuitenkin poiketa työehtosopimuksella. Työsopimuslain 13 luvun 7 §:n 1 momentin 12 kohdan mukaan työehtosopimuksella voidaan sopia siitä, mitä säädetään 7 luvun 4 §:ssä työn tarjoamisvelvollisuuden alueellisesta laajuudesta. Korkein oikeus selvitti, että tämä rajoitusmahdollisuus koskee ainoastaan 7 luvun 4 §:n mukaista työn tarjoamisvelvollisuutta, ei työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä mainittua edellytystä tarjolla olevan työn vähentymisestä olennaisesti ja pysyvästi. Tarjolla olevalla työllä tarkoitetaan työsopimuksen mukaista työtä, jonka alueelliset rajoitukset voivat perustua ainoastaan työsopimukseen tai työsopimuksen ehdoksi muuttuneeseen vakiintuneeseen käytäntöön.

Johtopäätöksessään korkein oikeus totesi, että taloudellisten ja tuotannollisten irtisanomisperusteiden laillisuutta on harkittava vaiheittain. Ensin on tarkasteltava sitä, onko työ olennaisesti ja pysyvästi vähentynyt. Mikäli tämä 7 luvun 3 §:n mukainen edellytys ei täyty, ei ole tarpeen siirtyä tarkastelemaan 7 luvun 4 §:n mukaisia edellytyksiä. Korkein oikeus totesi myös, että 7 luvun 3 §:n säännökset ovat pakottavaa oikeutta, eikä niistä siis voi poiketa työntekijän vahingoksi. Työehtosopimuksella voidaan sopia ainoastaan 7 luvun 4 §:n mukaisesta työn tarjoamisvelvollisuudesta. Lopulta korkein oikeus päätyi siihen tulokseen, että työn olennaista ja pysyvää vähentymistä ei voida arvioida sen mukaan, mitä työehtosopimuksessa on sovittu työsopimuslain 7 luvun 4 §:ssä tarkoitetusta työn tarjoamisvelvollisuuden alueellisesta laajuudesta. Tämä korkeimman oikeuden ennakkotapaus ilmentää hyvin sitä, että työoikeudelliset riidat eivät aina ole yksinkertaisia tai helposti ratkaistavia. Suosittelenkin kääntymään näissä asioissa matalalla kynnyksellä asiantuntijan puoleen.